Kansa herättää keskustelua. Kirjoittaja pitää ratkaisevana kysymyksenä, miksi yhteisöt joskus löytävät liimansa vihasta ja väkivallasta ja toisinaan solidaarisuudesta ja huolenpidosta.
Kasper Kristensen
Kirjoituksessaan Historian verisin larppi (Libero 04/2016) Pontus Purokuru suomii kansa-ajattelua, kansallisuusajattelua, nationalismia ja ylipäänsä ”kansaan” perustuvaa politiikkaa ja identiteettejä. Hänen mukaansa tervettä kansallisuusajattelua on turha etsiä ja oikea ryhmä heille ”jotka haluavat jatkaa puhetta kansoista” saattaakin löytyä äärioikeiston ja uusnatsien parista.
Nationalismiin liittyvää syrjintää ja väkivaltaa on turha vähätellä, mutta Purokurun sekava ”kansa”-termin käyttö vaatii selvennystä. Purokuru toistaa uuden ajan yhteiskuntafilosofien erottelun yhtenäisen kansan ja kurittoman väen välillä. Michael Hardtin ja Toni Negrin Empire-teoksesta (2000) lähtien tämä erottelu on muodostunut jonkinlaiseksi standardiksi autonomisen vasemmiston piirissä. Jaottelussa kansa samastuu autoritäärisiin valtiorakenteisiin siinä missä väki tarjoaa mahdollisuuksia näiden rakenteiden murtamiseen.
Kuitenkin esimerkiksi Thomas Hobbesin tai Baruch Spinozan ajatteluun perehtymällä huomaamme, ettei väessä (multitudo) ole mitään olemuksellista, joka välttämättä johtaa vapautukseen alistavista rakenteista. Väen logiikkaan kuuluu pikemminkin arvaamattomuus. Olosuhteista riippuen väestä voi tulla kansa (civitas), jolloin se saattaa sisäiset erimielisyytensä jonkinlaiseen tasapainoon ja väen kyvyt (potentia) voivat toteutua yhteistyönä lakien määrittämässä viitekehyksessä. Vastaavasti väki voi hajaantua itse itseään vastaan, joka pahimmillaan toteutuu sisällissotana.
Samalla on syytä alleviivata keskeistä eroa poliittisen kansalaisuuden ja myyttisen tai olemuksellisen kansakunnan välillä. Vaikka todellisuudessa nämä kietoutuvat monesti yhteen, on selvää että kansa (civitas) on paljon vanhempi instituutio kuin mytologinen kansakunta, jonka synnyn Purokuru ajoittaa 1800-luvulle. Eurooppalaiseen yhteiskunta-ajatteluun civitas tulee roomalaisesta oikeudesta, mutta yleisenä poliittiset oikeudet turvaavana statuksena sen voidaan ajatella koskevan jokaista yhteisöä, jossa pelkät heimorakenteet ja sukulinjat eivät riitä määrittämään yksilön asemaa yhteisössä.
On myös ongelmallista väittää, ettei kansaa tai kansakuntaa ole olemassa, vain koska ne on luotu. Ainakin niillä on todellisia seurauksia aivan kuten uskonnoilla ja ideologioilla. Myös Suomen perustuslain mukaan ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle”, minkä lisäksi kansalaisuudella tai sen puutteella on lukemattomia ihmisen toimintamahdollisuuksia määrittäviä seurauksia.
Toteamuksesta kansasta sekalaisista aineksista koostettuna poliittis-taloudellisena työkaluna on sen sijaan helppo olla samaa mieltä. Mutta sama pätee mille tahansa väen yhteenliittymälle. Ja tämä on myös Hobbesin ja Spinozan politiikan ydin: väki ei ole synnynnäisesti taipuvainen turvaamaan kenen tahansa oikeuksia ja olemassaoloa. Väen mielenliikutuksia hallitsevat pikemminkin kaikenlaiset tunteiden ja halujen värittämät uskomukset, jotka voivat purskahtaa väkivaltana ja syrjintänä milloin ketäkin kohtaan. Tähän mielivaltaiseen tilanteeseen tarvitaan yhteinen nimittäjä, joka mahdollistaa heterogeenisen moneuden yhteistyön.
Tämän yhteisen nimittäjän ei tietenkään tarvitse olla juuri nykyinen ulossulkeva agressiivinen nationalismi. Historian valossa ”terve” kansallisuusajattelu näyttäytyy ennen muuta kaltevana pintana äärinationalismiin, mutta onko terveitä kollektiivisia identiteettejä ylipäätään? Muun muassa Carl Schmittin ja Sigmund Freudin mukaan ihmisyhteisön perustavin määrittäjä on aina ulkoinen vihollinen. Toisaalta olisi harhaista väittää, ettei ihmisyhteisöjen tavassa suojella identiteettejään ole eroja. Ratkaiseva poliittinen kysymys onkin, miksi yhteisöt joskus löytävät liimansa vihasta ja väkivallasta ja toisinaan solidaarisuudesta ja huolenpidosta. Saman historian valossa on kuitenkin turha kuvitella, että kansalaisuuden hajottaminen tarkoittaisi mitään muuta kuin kaikkien oikeuksien mitätöimistä — mikä näyttää olevan nykyisen neoliberaalin politiikan keskeinen tavoite.
Sen sijaan, että miettisimme yksioikoisesti miten kansasta (civitas) päästään eroon, tulisi tarjota vaihtoehtoisia muotoja tuottaa poliittisia subjekteja (yhteisyyttä) ilman nationalismiin kuuluvaa raakaa syrjintää ja väkivaltaa. Toisin sanoen larpata vähemmän veristä peliä.
