Teksti: Teemu Vaarakallio
Osallistuin marraskuussa Euroopan parlamentin toimittajamatkalle Strasbourgiin. Matkalla joukko suomalaisia toimittajia, mukaan lukien suurimpien medioiden EU-kirjeenvaihtajat, sukkuloivat kahvipöydästä toiseen jututtamassa parlamentaarikkoja. Lehdistötilaisuudet järjestettiin vain päivää ennen parlamentin keskustelua “Gazan tilanteesta”. Täysipäiväiset toimittajat kysyivät tästä “tilanteesta”, eli suomeksi apartheidista ja käynnissä olevasta kansanmurhasta, yhteensä nolla kysymystä (Israel on tappanut lokakuun 7. päivän ja tammikuun alun välillä yhteensä 105 journalistikollegaa). Uutiskriteereihin voi yrittää vedota, mutta se vain korostaa niiden mielivaltaisuutta ja akuutteja päivitystarpeita.
Vaikka valtaosa tilaisuuksien kysymyksistä koski odotetusti itärajan “tilannetta” (pyörät sentään jätettiin rauhaan!), ehdittiin sivuamaan myös ympäristö- ja maatalouspolitiikkaa sekä kansallista turvallisuutta. Kokoomusedustaja Henna Virkkusen mukaan yksi suurimmista ympäristöhaasteista on ruokahävikki, ja perussuomalaisten europarlamentaarikko Pirkko Ruohonen-Lerner ei ollut omien sanojensa mukaan koskaan kuullutkaan perussuomalaisten vaikutuspiiristä paljastuneita terroristisista rikoksista. Toimittajat ja parlamentaarikot todellakin kohtasivat toisissaan vertaisensa. Tuntui kuin olisin ollut huumeissa, mutten sillä tavalla hurmoksellisesti, vaan sietämätöntä hämärää ja huimausta kärsien.
Tripiltä palaaminen ei varsinaisesti lieventänyt journalismiin liittyvää ahdistusta. Ensin Journalistiliitto sekoitti roolinsa toimittajien edunvalvojana rooliin jäsenlehtensä päätoimittajan henkilökohtaisena edunvalvojana. Sitten uutisoitiiin kaavailluista 15 prosentin leikkauksista kulttuurilehtien avustuksiin. Toimistolla taas odotti kirje Postilta, jossa kerrottiin vähintään 8 prosentin hinnankorotuksista 1.1.2024 alkaen. Ottaessani lukua pääsihteeri vielä hihkaisi oveltaan, että poliittisten nuorisojärjestöjen avustuksiin kaavaillut leikkaukset tulevat todennäköisesti vaikuttamaan myös Liberon Vasemmistonuorilta saamaan rahoitukseen.
Ylioppilaslehti näyttikin jo mainiolla säästönumerollaan, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Muitakin vaihtoehtoja toki pohditaan. Voisimmeko lähettää lukijoillemme joka neljännen numeron kiertävissä vuoroissa? Siirtää painon Viroon tai kauemmas? Lakata maksamasta toimitusavustajien palkkioita kokonaan, mikä toisaalta myös säästäisi toimituksen siltä häpeältä, jonka myös nykyisten palkkiosummien kertominen joka kerta aiheuttaa? Teettää ulkoasun opiskelijoilla vaihtokauppana, jossa toiseen suuntaan liikkuisi rahan sijasta työelämätaitoja, kokemusta ja näkyvyyttä, tai edes kahta ensimmäistä? Irtisanoa päätoimittajan?
***
On siis etsittävä ideoita, oltava luova. Mutta sekin käy vaikeammaksi, kun inspiraatiota korvataan kiihtyvällä deprivaatiolla, eikä edes huumeita jätetä haastamatta. Laillistajien helppo ja kiva “Portugali”-turvasana on joutunut epäilyksenalaiseksi, ja Ruotsissa tiedostavat ovat joutuneet tiedostamaan oman materiaalisen osuutensa jengiväkivallan ekosysteemeissä. Jopa Hanya Yanagiharan Pieni elämä saippuaromaanin Jean-Baptiste myöntää itsepetoksensa uskotellessaan huumeiden vetämisen olevan niin passé, että se voisi olla taas siistiä.
Mutta Suomi on toisaalta aina ollut jäljittelijä, vailla omia esteettisiä ideoita. Siksi huumaavaa oikotietä yhteisöllisyyteen läpiatomisoituneessa yhteiskunnassa ei ole vielä ennätetty telkeämään. Viher-, valko- ja pinkkipesu tunnistetaan herkästi, mutta manuaalista ei löydy ohjeita siihen oikosulkuun, jonka kiipeilykaveri aiheuttaa mainostaessaan pastillin olevan alkujaan berliiniläisestä kotilaboratoriosta. Tulee tuntea hyödykkeiden toimitusketjut, allekirjoittaa vetoomuksia ja jakaa boikotointisuosituksia ranskalaisiin lähikauppoihin – tai vähintäänkin potea syyllisyyttä, jos näin ei tee. Mutta huumeiden kohdalla edistyksellisin positio toteaa: “Tämä on valtion kriminalisoinnin aiheuttama ongelma – kohti seuraavaa nousua!”
Huumeet eivät ole sen enempää oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakaan, ja pervitiini saattoi pelastaa molemmat. Mutta Oona Rohde avaa tarkkanäköisesti vasemmistolle tyypillisiä affekteja tässä numerossa julkaistussa esseessään: “psykedeelit myös ‘psykedeelisen vallankumouksen’ kulttuurisessa kuvastossa kehystettiin [ ] eräänlaisena antiteesinä kapitalismille, sotakoneistolle ja modernismin dekonstruktiossa kipuileville länsimaisille kulttuureille”. Vaikka monestakin syystä toivoisi toisin, ovat huumeet vastakulttuurin sijasta tänään valtakulttuuria. Taustalla jatkuva sotakoneiden höyryäminen ja moderniteetin kiristyvä kuristusote kutsuu kehittämään parempia trippejä.
