Vuoden 2014 lopussa suomessa oli 7 107 yksinelävää asunnotonta ja 427 asunnotonta perhettä. Libero keräsi kolme tarinaa siitä, millaista on elää vailla vakinaista asuntoa.
Teksti Aino Tuomi-Nikula – Kuvat Outi Neuvonen
Miksu, 23
”Asunnottomuuteni ei johtunut siitä, että asuminen on niin kallista, vaan se oli tietoinen päätös. Muutin 18-vuotiaana pois vanhempieni luota, etten olisi ollut velvollinen vastaamaan heille joistakin asioista.
Asustelin kavereiden luona Turussa ja laitoin osoitteekseni poste restante. Syynä päätökseeni oli se, että käytin huumeita enkä jaksanut kuunnella järkipuhetta. Vanhemmat eivät jaksaneet katsoa kaman käyttämistä.
Aluksi oli tosi hyvä fiilis: en ollut vastuussa mistään, olin villi ja vapaa. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että se oli tosi raskasta aikaa. Olen lopettanut sittemmin kaman käytön ja ollut selvinpäin nyt jo pidemmän aikaa.
Asunnottomana selitykseni itselleni oli aina se, että olin niin paljon liikkeessä. Diilailin kamaa, tein epämääräisiä duuneja, pöllin tavaraa. Tätä kesti pari vuotta. Jossakin vaiheessa se alkoi olla helvetin raskasta. Petin kaikkien kavereiden luottamuksen.
Kun olin käynyt läpi kaikki mahdolliset asuinpaikat, alkoi tulla kieltäviä vastauksia. Talvi Suomessa on aika stressaava, jos ei tiedä, mihin mennä yöksi. Taktiikkani oli usein se, että menin johonkin baariin ja lähdin sieltä jatkoille jonkun luo, jossa odotin, että muut tipahtivat.
Välillä kävin punkkaamassa vanhempien luona ja syömässä jääkaapin tyhjäksi. On niilläkin ollut kestämistä. Jotenkin onnistuin saamaan kämpän yhden omakotitalon yläkerrasta. Alakerrassa asui alkoholisti, mutta se sopi silloiseen tilanteeseeni hyvin.
Lopetin kaman vetämisen hetkeksi, mutta sitten lähdin reissuun. Irtisanoin kämpän puhelimitse ja lähetin avaimen kirjekuoressa kaverille. Aluksi retkahdin juomaan. Pian sen jälkeen olin Grenadalla koksukoukussa. Sain apua, ja pääsin takaisin Suomeen. Palattuani yritin olla selvinpäin, mutta tuloksetta.
Olen oppinut, että kämpän saa kyllä aina jostakin. Kesät menivät leppoisasti, mutta talvet eivät.
Jälkikäteen katsottuna asunnottomana oleminen oli rankkaa, mutta tuolloin keskityin siihen, että selviän seuraavan yön. Onneksi pääsin lopulta kierteestä eroon ja sain kaupungin vuokra-asunnon semiräkäisestä lähiöstä.
Sen jälkeen muutin Helsinkiin, irtisanoin aiemman kämpän ja olin pari kuukautta ilman kotia. Se meni oikeestaan aika rutiinilla. Koulun aloittaminen ja kaman käytön lopettaminen yhdeksän kuukautta sitten pelasti minut. En tiedä missä olisin, jos en olisi lopettanut. Huumeet ovat aina olleet pohjimmainen syy asunnottomuuteeni.
Eihän se ole varmaa, etten ikinä enää alkaisi käyttää kamaa, mutta on edettävä päivä kerrallaan. Sanon ihmisille aina, ettei tulevaisuutta ole olemassa. Ainoastaan tämänhetkisiin päätöksiin voi vaikuttaa. Niillä voi vaikuttaa tulevaisuuteen.
Sen haluan myös sanoa, että apua saa, kun sitä tajuaa pyytää. Ensin pitää tiedostaa ongelma, ja sitten on osattava pyytää apua. Tehokkainta tarjottu apu on silloin, kun sitä itse haluaa ja kun on itse siihen valmis.”
* Miksun nimi on muutettu
HK, 35
»Olin muuttamassa Tampereelta takaisin Helsinkiin, sillä olin saanut eräästä järjestöstä töitä. Tästä on nyt kymmenisen vuotta aikaa.
Olin sopinut kämpästä etukäteen erään osakunnan kanssa ja kaiken piti olla kunnossa. Juuri ennen lomansa alkua asuntosihteeri ilmoitti, että asunto olikin vuokrattu jollekulle toiselle. Hän ei edes soittanut minulle asiasta, vaan laittoi mailia.
Työt olivat alkamassa Helsingissä, joten asuin kaverien nurkissa pari kuukautta. Minulla ei ollut osoitetta, mutta maistraattiin piti silti ilmoittaa muutosta uudelle paikkakunnalle.
Kirjoitin lomakkeeseen työpaikkani osoitteen, jonne postini oli ohjattu. Mies luukulla katsoi minua kuin halpaa makkaraa, veti kirjoittamani osoitteen yli ja pyysi sitten ilmoittautumaan helsinkiläiseksi toisella luukulla.
Pikkuhiljaa toisten nurkissa asustelu alkoi rassaamaan kaikkien osapuolten hermoja. Itse kaipasin omaa tilaa ja kavereita ärsytti, kun tavaroita jäi lojumaan sinne tänne, olinhan kuin kotonani. Minulla ei ollut paikkaa jossa olla, joten tavarat olivat joko rinkassa mukanani tai levällään muiden nurkissa.
Toisten armeliaisuuden varassa oleminen oli irrallista ja inhottavaa. Loppujen lopuksi minulle kävi kuitenkin hyvin. Kaverin vanhemmat olivat vuokraamassa omistamaansa yksiötä ja sain sen.
Minulla on ollut aina melko hyvä tilanne, sillä luottotietoni ovat koko ajan olleet kunnossa. Jos ne menettää, niin asunnon saaminen voi olla todella hankalaa.
Näytöissä käyminen on lisäksi varsinkin pääkaupunkiseudulla aikamoista taistelua siitä, kuka on paras asujaehdokas. Ei riitä, että maksaa vuokransa ja elelee siivosti. Kaikilla on perustavanlaatuinen tarve saada katto päänsä päälle. Monet haluavat myös päättää itsenäisesti omista asioistaan. Haastattelin pari vuotta sitten Tampereella asunnotonta miestä, joka ei halunnut muuttaa asuntolaan. Hän asui mieluummin teltassa.
Asunnottomana mielen valtasi myös usein häpeän tunne. Onneksi minulla oli sentään silloin työpaikka kiintopisteenä.”
Janna, 35
”En ole koskaan muuttanut pois kotoa, vaan äitini muutti pois lapsuudenkodistamme. Asunnon omistanut täti myi sen pois, kun hän muutti 90-luvun laman aikan toiselle paikkakunnalle. Aloin sitten etsiä omaa kämppää.
Nuoren on aika vaikea saada asuntoa, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Muutin yksityisen omistamaan vuokraasuntoon, mutta omistaja päättikin myydä asunnon muutaman kuukauden kuluttua.
Minulle vain sanottiin, että asuntoon tulee uusi omistaja, joka haluaa itse muuttaa siihen asumaan. Minulla oli puolitoista viikkoa aikaa etsiä uusi koti. On aika vaikea saada asunto sellaisella aikataululla, etenkin kun asuu koiran kanssa.
Asuin jonkin aikaa äitini omakotitalossa. Maksoin vuokrat ajallaan, mutta äiti ajoi minut pois, luultavasti päihteiden käytöstä johtuen. Yksi kaveri otti minut alivuokralaiseksi yksityiseltä vuokrattuun asuntoon mutta päättikin lähteä siitä. Jouduin muuttamaan pois. Siitä alkoi asunnottomuuskierteeni.
Äiti ei voinut ottaa edes koiraani, joten etsin sille uuden kodin. Majailin itse vähän aikaa kaverien nurkissa. En halunnut muuttaa asuntolan ryhmähuoneeseen, koska niistä katoaa kaikki tavarat tosi helposti. Minulla kävi onneksi tuuri, ja sain Kaisaniemestä oman huoneen. Asuin asuntolassa kolme kuukautta.
Löysin sitten yksityisen tahon, joka pyörittää solumajoitusta asunnottomille. Seuraavaksi muutin mieheni kanssa Roihuvuoreen soluun. Lähdin asunnosta katkolle, jossa yritin tuloksetta päästä kamasta eroon. Roihuvuoressa oli hoitoni aikana täytetty huoneet, joten minun piti löytää sieltä päästyäni uusi asuinpaikka.
Pääsin soluasuntoon Tikkurilaan. En saanut pitää mieheeni mitään yhteyttä, koska hän käytti edelleen päihteitä. En edes tiennyt, asuiko hän edelleen Roihuvuoressa. Kerran sitten satuttiin samaan metroon ja jäätiin samalla asemalla pois. Pyysin häntä muuttamaan luokseni Vantaalle.
En ymmärrä, miksi sosiaalitoimen asiakkaana on niin vaikea saada vuokra-asuntoa. Mielestäni he voivat olla jopa luotettavampia asiakkaita kuin työelämässä olevat, sillä vuokran voi ohjata sossulta suoraan vuokranantajalle. Jos luottotiedot menevät, niin on varmasti pulassa. Yhdestä pienestä virheestä voidaan rankaista vuosia.
Yksi tuttu oli kuullut Vantaalla vapautuvasta kaksiosta ja soitti siitä meille. Kävi uskomaton tuuri ja saimme sen asunnon. Itse asuin siellä vuoteen 2011 asti. Parisuhteessa tuli silloin tiukka tilanne, kun itse halusin jättää vanhan elämän taakseni, mutta mieheni oli vielä menneisyydessä kiinni. Sanoin hänelle, että se on nyt jokotai: minä tai entinen elämä.
Nykyään asumme Vantaalla tukiasunnossa, josta saa apua tarvittaessa. Teen vertaistukityötä klinikalla. Lähinnä se on konkreettista käytännön tukea esimerkiksi lomakkeiden täyttämisessä sekä keskusteluapua.
Nyt etsimme omaa asuntoa. Kaikki on tällä hetkellä elämässäni tosi hyvin.”