Teksti: Joonas Pulkkinen
Kuva perustuu Veera Kemppaisen kuvittamaan numeron 2/2022 kanteen.
Yksi inhokki-fraaseistani on ”mennä tunteisiin”. En vähättele: jonkun ”triggeröityminen” tai hermostuminen on aina pieni tragedia. Fraasi kuitenkin vääntyy myös ivalliseen ja vähättelevään käyttöön. Jussi Halla-ahon twiitit ja kommentit menevät turhan usein Halla-ahon mukaan toimittajien tunteisiin. Sosiaalisessa mediassa kiehuu ja kuohuu asia jos toinenkin yli, ja tunteisiin mennään niin reaktiovideoissa kuin kommenteissa. Ano Turtiainen on ajanut agendaansa Youtubessa koskien ”totuutta poikkeuslaeista”. Tuo ”totuus” meni eduskunnan väistyneellä puheenjohtajalla Anu Vehviläisellä tunteisiin.
Se, että menee tunteisiin, kääntyy retoriseksi tempuksi vakuuttaa kuulijat mielipiteestään. Oma järjen viekkaus on helposti terävämpää kuin sielun liikutukset. Tämä ajaa myös huomion pois siitä, minkälaisia väitteitä esitetään.
Ajattelen, että elämme tunnekeskeistä aikaa. Empatian merkitystä korostetaan yhä enemmän kommunikaation muuttuessa digitaaliseksi ja etätapaamisten yleistyessä. Organisaatiot ja yritykset peräänkuuluttavat tunnejohtamisen merkitystä. Sosiaalista vuorovaikutusta edellyttävissä työtehtävissä hoiva-alasta taiteelliseen työskentelyyn puhutaan tunnetyön merkityksestä. Parisuhde-, keho- ja ratkaisukeskeisen terapiamuodon yhteyteen mahtuu usein myös sana tunne.
Ei minulla ole tunteita vastaan mitään, eikä sinänsä tunteisiin menemistäkään vastaan. Epämääräisistä ja mieluisista tunteista on vaikea päästä kärryille, ja niiden sanoittaminen on myös tie itseymmärrykseen. Samoin temperamenttisuus on tärkeä osa elämää, ja pieni kiukku on myös hyvä tapa tajuta olevansa elossa.
Kun vihreät esitti puoluekokouksessaan sunnuntailisien poistoa, myös itselläni ”meni tunteisiin”. En ryhtynyt reaktiiviseen debattiin, vaan postia (ja tätä lehteä) sunnuntaisin lajittelevana päätoimittajana luonnostelin tulevaa pääkirjoitusta. Työvuoroni aikana puoluekokousedustajat päättivät poistaa esityksen puolueohjelmastaan. Hukattu mahdollisuus ”meni tunteisiin”.
Politiikan tutkimuksessa tunteilla ei ole ollut pitkään niin suurta merkitystä kuin taiteiden ja kulttuurin tutkimuksessa. Taiteen- ja kulttuurintutkimuksen piirissä erityisesti niin sanottu affektiteoria on pyrkinyt ymmärtämään eri esitysten kehollista vaikutusta. Tunteita jäsentämättömät affektit palautuvat jo pitkään filosofian historiaan liittyvään keskusteluun tietoisuuden alasta. Aikamme kulttuurintutkimuksen piirissä esimerkiksi Sara Ahmed on pyrkinyt teoksessaan Tunteiden kulttuuripolitiikka (Cultural Politics of Emotion, 2004) luomaan ymmärtämisen tapaa sille, miten rasismi on affektiivisesti osana ihmisten välistä vuorovaikutusta ja erilaisia ruumiita.
Kirjallisuuden piirissä taas tuntuu, että kirjallisuutta arvotetaan yhä useammin nimenomaan tunteiden eikä affektien kautta. Samaistumisella, lukijan identifioitumisella kirjoittajaan, etenkin myötätunnon kautta, tuntuu olevan suuri merkitys. Henkilökohtainen on poliittista, mutta autofiktion huumassa tämä ruokkii myös lukijoita kosiskelevaan ”tunnustukselliseen” kirjallisuuteen. En ole aivan vakuuttunut siitä, auttaako tämä kollektiivisiin tapoihin jäsentää tunteita ajassamme. Sillä, kuka puhuu, on väliä, ja siksi kaikkein tunnustuksellisinta kirjallisuutta tulee aina olemaan anonyymi kirjallisuus.
On syytä olettaa, että elämme tunteiden politiikkaa niin päätöksenteon, talouden kuin kulttuurin kautta. Tunteiden korostaminen ja käyttö vaikuttamisen välineenä ei kuitenkaan kerro, että suhtautuisimme myötätuntoisesti toisiamme kohtaan tai jäsentäisimme omia tunteitamme selkeämmin. Tunnetyö on myös tunteiden ja politiikan välisten suhteiden hahmottamista.
Julkaistu Liberossa 2/2022.
Linkki lehden näköisnumeroon:
