Teksti: Teemu Vaarakallio
Kuten tuore äärioikeistohallitus, myös uudistunut Libero haluaa ensitöikseen ehdottaa vihreän siirtymän kieltämistä.
Vihreän siirtymän ideologisille ja identiteettipoliittisille vastustajille (eli puhtaan – ja/tai diesel makkara sami hedberg -siirtymän kannattajille) on syystäkin naureskeltu. Omahyväisyyden alle on kuitenkin hukkunut vihreän siirtymän itsensä naurettavuus.
Taas kerran: koska vihreä siirtymä ei kyseenalaista kasvua, on sen ideologinen perusta yhtä pitävä kuin Elinkeinoelämän keskusliiton suunnitelma veronkierron pysäyttämiseksi. Vihreä siirtymä edellyttää talouskasvua, ja talouskasvu perustuu kasvihuonekaasupäästöihin ja luonnonpääomien poistoihin ympäristöstä. Talouskasvun ja päästöjen absoluuttisesta irtikytkennästä nopeasti ja mielekkäässä mittakaavassa ei ole todisteita, eikä näkyvissä ole syitä sellaisia odottaa.
Uskoa vihreään siirtymään on entistäkin vaikeampi erottaa täysimääräisestä harhaisuudesta, jos absoluuttisen irtikytkennän vaatimukset ulotetaan koskemaan myös monimuotoista luontoa. Kun luonnontieteellisesti mahdottoman yhtälön varjossa joudutaan vieläpä riistämään alkuperäiskansojen maat siirtymän jouduttamiseksi, ei reilun siirtymän epäreiluudesta jää epäilystä.
Siinä, että post-poliittiset liberaalin hallinnan airueet myyvät toislajiset, tulevat sukupolvet ja niin kutsutun globaalin etelän etulinjoissa ympäristökriisiä vastaan kamppailevat yhteisöt kestämättömän ja ideologisesti haperon konseptin nimissä, ei tietenkään ole mitään uutta. Kestävän kehityksen tenho on kuitenkin taantunut kukoistuksestaan, ja ekologinen romahdus on muuttanut agendapalluroiden keskinäisiä painotuksia ja riippuvuussuhteita. Siksi Suomi Areenan, Slushin ja eduskuntapuolueiden kivoille tyypeille on tarjottava joku trendikkäämpi tekosyy ekstraktivistisen tuhokapitalismin säilyttämiseksi. Kesä, Käärijä ja Vihreä siirtymä!
Tiedämme, ettei ympäristötuhoa aiheuta laiska kierrättäminen, kertakäyttövaipat tai edes Antero Vartian kohtaamat kompensointihaasteet vaan kapitalismi. Siksi sellainen vihreä ajattelu, joka jättää kapitalistisen arvonmuodostuksen ja -lisäyksen ehtojen tarkastelun huomiotta, häviää ympäristötuhokoneille sata kertaa sadasta.
Myönnettäköön, että vihreyttä rakennettiin alkujaankin hiljaisen vallankumouksen pirstomille yksilöidentiteeteille ja postmaterialistisille arvoille, ei luokkataistelulle ja kollektiivisille riistosuhteille. Tuotantosuhteiden ohittamisesta huolimatta talouskasvukritiikki oli aatteelle ja sen äänitorvena toimineille vihreille olennaista; vielä vuonna 1992 vihreiden varapuheenjohtajana toiminut Ulla Klötzer ilmoitti pettyvänsä pahoin, jos vihreät koskaan hyväksyisivät yhteistyön talouskasvumyönteisten toimijoiden kanssa omaa valtaansa kasvattaakseen. Kun lausuntoa vertaa kansallisesta sähköverkosta Suvilahteen kaiken yksityistävään moderniin vihreään puolueeseen, voi Koijoessa sanoa virranneen kosolti vettä.
Saksalaista poikkeusta lukuun ottamatta yleinen kannatustrendi antaa kuitenkin syyn olettaa, että vihreät puolueet kriisiyttäneet aatteen sisäiset ristiriidat poistavat vihreät poliittiselta kartalta enemmin tai myöhemmin, todennäköisesti seuraavan 20 vuoden kuluessa. Ruotsin vihreiden entinen puheenjohtaja ja ministeri Gustav Fridolin kirjoitti jo toukokuussa Syre-lehden kolumnissaan, että vaikka vihreys saattoi joskus pärjätä omillaan, tarkoittaa muuttunut poliittinen todellisuus, kärjistynyt epätasa-arvoisuus ja jo täällä oleva ilmastokriisi sitä, että myös vihreiden on oltava vasemmistolaisia.
Tuotantosuhteiden palauttaminen ekologisen praksiksen keskiöön ei sitä paitsi ole vaikeaa: puolet valitaan eri logiikalla, mutta vihreitä lukuunottamatta kaikki muut puolueet ymmärtävät, että vihreys ilman luokkakonfliktia on puutarhurointia. Siksi myös suomalaisten vihreiden soisi viimein havahtuvan siihen, että punainen on uusi vihreä. Muuten voi käydä niinkin, että Osmo Soininvaaran aikanaan demareista piirtämä kuva “vanhakantaisena, ideologisesti lahona jenginä” löytyy kiusallisen läheltä omaa omenapuuta.
Vaikka valtaosa työväenliikkeistä on toki yhä konsumeristisia, on vihreiden tekemälle työlle taistolaisen kollektivismin ja punaruskean vasemmistolaisuuden haastajana ja päivittäjänä annettava sen ansaitsema tunnustus. Siksi haluan kiittää lämmöllä vihreää aatetta sen korvaamattomasta palveluksesta, ja toivottaa sille kivutonta ja nopeaa matkaa kevyeen multaan.
Julkaistu Liberossa 2/2023
