Teksti: Teemu Vaarakallio
Esi-islamilaisessa arabialaisessa runoudessa toistuu usein raunion motiivi, al-waqf ala al-atlal. Arabialaisen runouden suurena esivanhempana pidetyn Imru’ al-Qais’n ja kuuden muun runoilijan Mu’allaqat -kokoelma lienee tästä tunnetuin esimerkki. Al-Qais’n elegia viritetään heti runon aloituksessa, jossa runon puhuja saapuu empien palaneelle tai poltetulle leiripaikalle. Tuhka on runoilijan kutsu, mutta miten käynnistää hävityksestä luominen?
Frankfurtin kirjafestivaaleilta ulossuljettu esseisti, kirjailija ja tutkija Adania Shibli voitti teoksellaan Sivuseikka (suom. Sampsa Peltonen, kustantanut Otava ja ilmestyy suomeksi 13. päivä toukokuuta) saksalaisen kirjallisuuspalkinnon viime lokakuussa. Hänen mukaansa Palestiinassa ei ole patsaita; on vain kaktuksia, ja niiden juurella kiviä, jotka ovat raunioita, joille runoilija palaa vuosituhanten läpi, siis hän, joka on säilyttänyt kielessään sen, joka on poltettu pois, ja enemmänkin. Tämä patsaaton kieli on Shiblin kieli, Mu’allaqatin kieli, vastarinnan kieli ja kaktuksen kieli, joka nousee pölystä ja lohkareista.
Euro-Med Human Rights Monitor -järjestön mukaan maaliskuun viidenteen päivään mennessä Israel on Suomen ja muiden liittolaistensa tukemana tappanut Gazassa maaliskuun viidenteen päivään mennessä 39 178 ihmistä, mukaan lukien 132 journalistikollegaa, 326 terveydenhuollon ammattilaista sekä 42 väestönsuojelun ammattilaista, minkä lisäksi haavoitettuja on 73 300 ihmistä. Israel on tuhonnut kokonaan 106 000 ja osittain 250 900 kotia, ja hävityksen kohteena on ollut myös 175 lehtitaloa, 432 koulua, 2120 tehdasta, 621 moskeijaa, kolme kirkkoa, 199 perintökohdetta, 28 sairaalaa, 65 terveysasemaa ja 186 ambulanssia. Kotinsa on joutunut jättämään noin kaksi miljoonaa henkeä, ja tahdonvastaisesti kadonneita tai pidätettyjä on ollut 3350. Tällä välin muun muassa Israelin, Suomen ja Yhdysvaltojen edustama globaali vähemmistö jatkaa kaikesta järjellisyydestä tyhjentynyttä organisoitua hypokratiaansa. Kun taivaalta tiputellaan vuoron perään pommeja ja limppuja, lienee aika haistattaa huit hait Horkhaimerille ja muille, jotka odottavat vielä löytävänsä historiasta kätketyn viisauden.
Suomessa järjestettiin tällä välin presidentinvaalit, joissa oli mistä valita. Niistä kahdesta ehdokkaasta, jotka olivat viipymättä valmiita leikkaamaan palestiinalaisilta humanitäärisen avun ja työntämään kansainvälisen oikeuden vastaisesti turvapaikanhakijat itärajalta pakkaslumeen, valittiin toinen.
Pedaali on pohjassa, bensaa palaa, mutta maisema ei vaihdu. Jotkut ovat esittäneet, että ysäriltä asti päätä särkenyt post-politiikka on vaihtunut hyperpolitiikaksi: kaikki on politiikkaa (kenties sellaista, jota Mark Fisher nimitti stalinismiksi ilman utopiaa), mutta itse politiikan virroissa ei ole ainoatakaan sen rakenteen rikkovaa hyökyä. Tai kuten Gilles Deleuze totesi jo vuonna 1992: kaikkialla on lainelautailu korvannut vanhat urheilulajit. Capitol Hillin voi vallata aseellisesti, ilman että siitä seuraa mitään. Voi esiintyä liberaalina böhjöismäisenä hyvinvointivaltiona ja liberaalina ja jatkaa elämää sitten sulassa sovussa yllämainittujen lukujen kanssa, maailman onnellisimpana valtiona pommien ja limppujen suhdetta hienosäätäen. Politiikka on präkmäättistä ja entäs Halla-aho ja Trump.
Ja että kaikesta aiheesta käydystä porusta huolimatta asiasta vastaava geologien yhdistys päätti, että pysymme ainakin vielä seuraavat kymmenen vuotta holoseenissä antroposeenin sijasta. Tieto on toki täysin turha jopa sille kouralliselle, joka käyttää sanaa antroposeeni. Käsite on geologian konferenssien ulkopuolella vain enemmän tai vähemmän hyödyllinen havainnollistus tietyn talousrakenteen luoman tuotantovoiman kasvun ennennäkemättömästä kyvystä puuttua elämän aineenvaihduntaan.
Tässä metabolismissa ainetta kai vaihdetaan käytännössä polttamalla, hengitystie- ja ruoansulatuselimistön välityksellä, ja koska nämä ovat ensisijaiset kytkentämme elämään, voimme jatkaa vaikkapa pyroseenin kielikuvalla. Onhan maailma kuitenkin tulessa, ja Prometheus lyönyt runoilijan.
Hävityksen kohdatessaan al-Qais’n runoilija aloittaa luomisen sanoin: “Qifa nabki” – Stop, let us weep.
