Lähes joka viides suomalainen kuului puolueeseen 1980-luvulla. Nyt jäsenmäärä on pudonnut kolmannekseen entisestä eikä moni enää äänestää vain yhtä puoluetta – jos äänestää lainkaan.
teksti Henrik Jaakkola – kuvitus Kai Arponen
Puoluedemokratian juuret ovat teollisessa vallankumouksessa sekä sen myötä syntyneen työväenluokan järjestäytymisessä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Työväenliikkeet järjestäytyivät ympäri maailmaa puolueiksi, joiden tarkoituksena oli monessa paikkaa saada läpi edustajiaan lainsäädäntöelimiin edistämään työ- sekä demokratiauudistuksia.
Yleinen äänioikeus levitti sen luoman järjestöpuoluemallin vasemmistosta myös oikeistopuolueisiin, mitkä ajan kanssa muuttuivat aristokraattisista yhteenliittymistä nykyään tuntemiksemme jäsenyyteen perustuviksi poliittisiksi puolueiksi. Puoluedemokratia säilyi tässä muodossaan vakaana pitkään 1900-luvun puolivälin jälkeen.
1980-luvulle tultaessa puolueet alkoivat radikaalisti muuttaa kampanjointiansa sekä suhdetta jäseniinsä. Television yleistyminen tarkoitti murrosta tiedonvälityksessä ja uuden poliitikkotyypin nousua. Samalla tavalla kuin puolueaktiivit korvasivat edeltävän aristokratian, nousivat nyt viestinnän ammattilaiset yhä useammin aktiivien ohi vallan kahvaan. Vanhat luokkaleirit murtuivat ja puolueet alkoivat tavoitella äänestäjiä ydinkannattajiensa ulkopuolelta.
Tätä politiikan uutta aikakautta on kutsuttu yleisödemokratiaksi. Äänestäjien paikka on katsomossa ja heidän roolinaan on reagoida näyttämön tapahtumiin. Tyypillistä yleisödemokratiassa toimiville puolueille on strategioiden pohjaaminen pinnallisille mielikuville, erityisesti puoluejohtajien julkikuvalle. Näin kuilu edustajien ja edustettavien välillä on kasvanut. Samalla puolue-eliitin ja puoluejäsenten välille on revennyt kuilu.
Yleisödemokratiasta osallistujademokratiaan
Radion ja television mullistama tiedonvälitys on kokenut uuden suuren kumouksen. Internet ja sosiaalinen media ovat pakottaneet mediatalot polvilleen ja muuttaneen tapamme etsiä tietoa ja kommunikoida keskenämme. Television aikakausi johti poliittisen eliitin yksisuuntaiseen viestintään kansalaisille. Somessa käyttäjät sen sijaan tuottavat itse sisältöä ja vaikuttavat ”tykkäyksillään” siihen, mikä sisältö lähtee leviämään ja mikä jää varjoon. Sosiaalinen media on näin purkanut puolue- ja yleisödemokratian ajan poliittisia hierarkioita.
Jäsenistön rooli puolueiden poliittisen sisällön luomisessa ja muussa päätöksenteossa on edelleen vähäinen, mutta tuoreet tutkimukset ovat tuoneet esiin jäsenistön kasvavan merkityksen vaalikampanjoinnissa. Yleisödemokratiassa tämä on tarkoittanut lähinnä sitä, että aktiivijäsenet ovat vain ”vaalikoneiston palkattomia työntekijöitä”. Kun puolueiden jäsenet kokevat roolinsa puolueiden päätöksenteossa heikoksi, myös puoluejäsenyys itsessään on menettänyt merkitystään. Puolueiden laskevia jäsenmääriä käsittelevät tutkimukset ovat havainneet, että yksi tärkeimmistä syistä jäsenkatoon on kokemus vähäisistä mahdollisuuksista vaikuttaa puolueen linjauksiin.
Kokemus huonoista vaikutusmahdollisuuksista koskee nimenomaan puolueen linjauksista päättämistä. Puolueiden jäsenten mahdollisuus vaikuttaa puolueen edustajien ja johtajien valintaan on sen sijaan edelleen vahvistumassa – mistä esimerkkejä ovat muun muassa Jeremy Corbynin äänestäminen Labour-puolueen johtoon ja Li Anderssonin valinta Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi.
Puolueiden jäsenet eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä pelkkään valitsijan rooliinsa. Skandinaavisten puolueiden jäsenistä enemmistö vastustaa näkemystä, jonka mukaan puoluejohdon tulisi kuunnella enemmän äänestäjiä kuin puoluejäseniä. Kanadassa puolestaan enemmistö puoluejäsenistä pitää ”jäsenten suhteettoman pientä vaikutusvaltaa” suurimpana tyytymättömyyden lähteeksi. Siksi jäsenistään kiinni pitävien puolueiden suunta on seuraavaksi heidän sisällyttämisensä varsinaiseen päätöksentekoon.
Vain demokratia voi pelastaa puolueet
Vasemmistoliiton jäsenkunnan ikääntyessä jäsendemokratiasta tulee kohtalonkysymys. Satoja uusia jäseniä Vasemmistoliittoon houkutellut puheenjohtajavaali tarjoaa nykyisellään jäsenpiikin vain kerran kolmessa vuodessa, eikä siitä ole kestäväksi jäsenhankinnan muodoksi. Jäsendemokratian on oltava jatkuva, elimellinen osa puoluetoimintaa. Kerran liittyneitä uusia jäseniä ei myöskään voi pitää itsestäänselvyyksinä. Päätöksentekoon osallistumisen takia liittynyt ei välttämättä jaksa kauaa katsella toimintaa puolueessa, jos mitään uusia osallistumismahdollisuuksia ei ilmene.
Li Andersson totesi valintansa jälkeen puoluekokouksessa, että ”viisaus ei asu johtajissa, vaan joukoissa ja yhteisöissä”. Suuri äänestysaktiivisuus osoitti Anderssonin mukaan ”suurta halukkuutta osallistua puolueen päätöksentekoon”. Hän ennusti, että ”jäsendemokratia on se perusta, jolle puoluepolitiikka tulevaisuudessa tulee rakentumaan.”
Edustuksellisen demokratian on pitkään ennustettu tarkoittavan puolueiden kuolemaa. Näin ei kuitenkaan tarvitse tapahtua, jos puoluejärjestöt onnistuvat mukautumaan uudelle aikakaudelle. Yleisödemokratian puoluerakenne ei kestä osallistujademokratiassa. Etenkin ikärakenteeltaan vinoutuneelle Vasemmistoliitolle jäsenmäärien kasvussa on kyse elämästä ja kuolemasta.