Lukas Moodyssonin jatkaa uusimmassa elokuvassaan aiemmasta tuotannostaan tuttujen teemojen parissa. Me ollaan parhaita! on yhdistelmä nuorisokuvausta ja nostalgiaa.
On vuosi 1982. 13-vuotiaat Klara ja Bobo eivät suostu uskomaan, että punk olisi kuollut. Punk-ideologian mukaisesti myös Klaran ja Bobon bändi saa alkunsa turhautumisesta ja ulkopuolisuudesta. Vaikka tytöt eivät osaa vielä soittaa, syntyy liikuntatunnilla ensimmäinen kappale Vihaan liikuntaa!
– Toiset sotii ympäri toria ja sinä vain katsot Björn Borgia, tytöt laulavat. Klara ja Bobo päättävät rekrytoida bändiinsä klassista kitaraa soittavan kristityn luokkatoverin ja saavat käännytettyä myös tämän enemmän tai vähemmän punkkariksi. Bändin kautta teinitytöt saavat pakopaikan perheenjäsenistä, koulukavereista ja opettajista, jotka vain eivät ymmärrä. Tyttöjen luovuus ja energia on täysin pidättelemätöntä.
Kenties elokuvan kaikkein koskettavimmassa kohtauksessa Klara, Hedvig ja Bobo matkustavat kaupungin ulkopuolelle tapaamaan poikapunkkareita, jotka ovat sekä tyttöjen esikuvia että ihastuksen kohteita. Bobo, joka jää vaille poikien huomiota, on itse asiassa se, joka kaipaisi rakkautta kaikkein eniten. Kotona Bobon pettymys kulminoituu itseinhoon, kun Bobo sylkäisee omaa peilikuvaansa, ja näyttää samalla kipeän puolen siitä, millaista on olla 13-vuotias.
Tytöt puhuvat ydinvoiman vastustamisesta, solidaarisuudesta ja siitä pitäisikö uskoa Jumalaan, eivätkä tahdo, että heitä kutsutaan tyttöbändiksi. Bändin jäsenet sekoilevat, kapinoivat ja riitelevät aivan kuin aidot rokkitähdet, vaikka kyse onkin useimmiten viattomista lasten leikeistä.
Pääosia esittävät nuoret näyttelijät ovat hämmästyttävän luontevia ja valloittavia. Coco Moodyssonin sarjakuva-albumiin perustuva käsikirjoitus luo hienon kertomuksen kaaren ja onnistuu sisällyttämään matkan varrelle myös lukuisia elämänviisauksia. Vaikka Klaran isoveli kavereineen on jo pettänyt punk-ideologian alkamalla kuunnella Joy Divisionia ja koulukaverit nauravat palestiinalaishuiveille ja saippualla tuunatuille irokeeseille, on tytöillä silti rohkeutta olla erilaisia – omia itsejään. Nuorten elämänriemu, ystävyys ja rakkauden kaipuu on niin vilpitöntä, että Moodyssonin elokuva jättää katsojan rohkealle ja hyvälle mielelle.
– Me ollaan parhaita, Bobo, Klara ja Hedvig toistelevat elokuvan lopussa. Se on totuus, joka jokaisen 13-vuotiaan pitäisi tietää.
Elina Korhonen