Keskustelu ydinvoimasta ja jätteen loppusijoituksesta on ollut pitkään niin mediassa kuin politiikassakin polarisoitunutta ja edustanut sitä kuuluisaa vaihtoehdottomuutta puolin ja toisin. Vasemmistopiireissä tämä on voinut näkyä keinotekoisena teollisuuden ja vihreiden arvojen vastakkainasetteluna. Tulevaisuus kuitenkin vaatii parempia ratkaisuja.
Nykyisin käytössä tai rakenteilla olevat ydinreaktorit edustavat pääasiassa 2. tai 3. teknistä sukupolvea, jotka käyttävät uraanista kerman päältä ja jättävät kasoittain ydinjätettä sekä uraania lojumaan välivarastoihin. Sen sijaan teknisesti jo mahdolliset neljännen sukupolven reaktorit eli ns. hyötöreaktorit käyttäisivät Säteilyturvakeskuksen arvion mukaan luonnonuraanin energiasta 60-90 % nykyisen noin 2 % sijaan ja kykenisivät siten myös ydinjätteen käyttämiseen. STUK arvioikin, että tekniikan laajamittaisessa käytössä energiansaanti olisi turvattu käytännössä rajattoman pitkälle, kun huomioidaan myös meriveden uraanivarat. Uusiin reaktoreihin on lisäksi kaavailtu passiivisia suojamekanismeja, jotka estäisivät ydinonnettomuudet.
Japanin maanjäristyksen ja siitä seuranneen Fukushiman katastrofin jälkeen useat maat ovat uhanneet luopuvansa lopullisesti ydinvoimasta. Historiallisen voimakas järistys pirstoi myös useita patoja, mutta kukaan ei ole esittänyt vesivoimasta luopumista. Saksa on sen sijaan päättänyt rakentaa kokonaan uutta hiilivoimaa, kuten 2,6 miljardin euron hintaisen 2,2 GW teholtaan nopeasti säädeltävän ruskohiilivoimalan paikkaamaan tulevan tuuli- ja aurinkovoiman epäsäännöllistä tuotantoa. Lisää hiilikattiloita pelkästään Saksaan on tulossa viidentoista Olkiluoto 3:en verran. Jää nähtäväksi, kuinka kalliiksi nämä ratkaisut käyvät ilmastolle ja kansanterveydelle.
Ympäristöjärjestöt ovat useimmiten myös turhan vahvasti kiinni omassa doktriinissaan. Esimerkiksi WWF on Climate scorecard –dokumenttiensa laskelmissa 2009 esittänyt Ruotsin hiilipäästöjen olevan kilowattituntia kohden yli nelinkertaiset siihen verrattuna, mitä ne olisivat jos WWF ei olisi itse käyttänyt laskennassa maakaasun päästölukuja ydinvoiman päästöjen tilalla. Tämän WWF myöntää itse alaviitteessä.
Raisa Musakan kirjoitus Liberossa (2/2013) yhdisti Talvivaaran kaivoksen ja ydinpommikelpoisen materiaalin leviämisongelmaan. Hyötöreaktoreissa polttoaineeksi käy uraanin lisäksi torium, joka ei sellaisenaan sovi lainkaan ydinaseeseen ja käytössä tuottaa vähemmän pommikelpoista materiaalia kuin uraani. Materiaalin käsittely ja kierrätys voidaan myös toteuttaa yhden ja saman laitoksen sisällä eikä esimerkiksi plutoniumia tarvitse kuljettaa ulos missään vaiheessa. Eräs kiinnostava kysymys on, voisiko kaivosteollisuus uraaninappien viennin sijasta tuottaa polttoainetta kotimaahan?
Teollisuuden voiman (TVO) mukaan 4. sukupolven reaktoreita ei odoteta saavan kaupalliseen käyttöön ennen vuotta 2030 ja kehitystyötä tarvitaan. Bill Clintonin hallinto tosin lopetti vuonna 1994 Yhdysvalloissa vuosikymmeniä kestäneen lupaavan kehitysprojektin. Kenties uusien lupien ja vanhojen laitosten korvaamisen ehdoksi voisi asettaa reaktorityypin edistyksellisyyden. Miten lie poliittisen tahdon laita nyt?
Muiksi ydinvoimalaitosten ongelmiksi on laskettu myös suurpääoman luonne, keskitetty energiantuotanto, lämmöntuotannon puuttuminen ja uusiutuvan energian syrjäyttäminen investoinneissa. Toisaalta myös kuntien energiayhtiöillä on ydinvoimaomistuksia ja reaktorimalleja on myös koon puolesta monenlaisia, esimerkiksi 10-300 megawatin suuruisia ”patterivoimaloita”, jotka voidaan vaikkapa kertalatauksella upottaa maan sisään ja käyttää kokonaisten kaupunkien lämpölaitoksina. Uusiutuvaa energiaa ja ydinvoimaa ei ole mielekästä nähdä toisilleen vastakkaisina valintoina. Älkäämme ainakaan tehkö poliittisista ongelmista teknillisiä.
Tätä kirjoittaessa Norja on ottanut toriumin käyttöön Haldenin tutkimusreaktorissa ja Yhdysvalloissa on teatterilevityksessä ympäristökysymysten ja ydinvoiman suhdetta käsittelevä dokumentti Pandora’s Promise.
Jarkko Lampuoti
Hämeen Vasemmistonuoret
etusivun kuva stock.xchng