Palestiinan-matkaaja löytää itsestään helposti antisemitistin. Onneksi se on myös helppo vaientaa.
teksti ja kuvat Niko Peltokangas
Bussi pysähtyy Jerusalemin vanhan kaupungin liepeille. Olemme palanneet Palestiinan puolelta Israeliin, ja matkustaminen alkaa kahden viikon jälkeen jo väsyttää.
Linja-autot eivät liikennöi sapattina, joten on taksinkuljettajien markkinat. Toisin kuin Palestiinan hienovaraiset torventöräyttäjät, aggressiiviset israelilaissuharit eivät kertakieltoa uskoa vaan tyrkyttävät palvelujaan äänekkäästi ja pitkään.
Taksibussien ajojärjestelijä kouhottaa erityisen ärsyttävästi. Nousemme nuristen kalliiseen kyytiin vasta, kun tiedämme, ettei mies ainakaan itse lähde sitä ajamaan. Nostan keskimmäisen sormen pystyyn, kun israelilaismatkustaja nappaa muistoksi kuvan kyytiläisistä.
Vaikka ajatukset synkkenevät siksi, että hyvinvoivat ja vapaat Jerusalem ja Tel Aviv eivät näytä tietävän mitään rajan takana käynnissä olevasta miehityksestä ja sorrosta, pienet vastoinkäymiset tuntuvat kertovan pahaa nimenomaan ihmisistä.
Seuraavaksi vituttaa motellin töykeä vastaanottovirkailija, joka epäystävällisyyden lisäksi neuvoo meidät aivan vikasuuntaan postia etsimään. Lentokenttävirkailijat varmistavat pahan mielen vielä lähtiessä, sillä puolentoista tunnin turvatarkastus on silkkaa viranomaismielivaltaa.
Olen varautunut siihen, että matka järkyttää, mutta tunteet silti yllättävät. Epäreilu viha israelilaisia, juutalaisia, kohtaan antaa satunnaiselle vierailijalle pienen välähdyksen siitä, millaiset tunteet ylläpitävät koko tilannetta – miehitystä ja sen aiheuttamaa vastarintaa.
Vitsailemme ennen ensimmäistä Jerusalem-vierailua kaupungin mukaan nimetystä syndroomasta. Käymme itkumuurilla ja Jeesuksen oletetulla hautapaikalla, mutta kukaan ei saa näkyjä tai vakuutu olevansa Kristus.
Aktivistin Jerusalem-syndrooma onkin erilainen. Se saa näkemään, kuinka paljon siistimmässä ja parempikuntoisessa vanhan kaupungin osassa juutalaiset elävät muslimikortteleihin verrattuna. Se saa unohtamaan, miten riistoa aiheuttaa järjestelmä eivätkä yksilöt, joita systeemi liikuttelee.
Se saa myös näkemään asiat väärällä tavalla mustavalkoisina. Jerusalemissa ensimmäistä kertaa kuulemani rukouskutsut ovat kauniita ja niitä on mukava kuunnella, kuten viitasaarelainen kansanedustajakin tietää. Yhtäkkiä kuitenkin kaikki islaminuskoon liittyvä vaikuttaa kauniilta ja sympaattiselta, kun taas juutalaisten kipa-päähineet ja vyötäröltä roikkuvat narunpätkät tuntuvat vain naurettavilta ja ylimielisiltä.
Jos haastattelisin Suomessa puoluejohtajaa, joka hiplaisi keskustelumme ajan rukousnauhaa, suhtautuisin häneen todennäköisesti vähintäänkin huvittuneesti. Palestiinassa kutsun häntä toverikseni. Minareetit ja moskeijat edustavat minulle siellä henkisyyttä, Israelissa synagogat ja Suomessa kirkot henkivät korruptiota ja hyväksikäyttöä.
Puran kokemuksiani matkan jälkeen ja vertailen orastavaa antisemitismiäni aiemmin saman kokeneiden tuntemuksiin. Eräs toveri toteaa, että antisemitismi on ”tendenssi, jota vastustamme, koska emme ole urpoja”.
Vaikka oikeudenmukaisuus on tunne, se on ennen kaikkea ajatuksia ja tekoja. Palestiinalaisten kanssa keskustellessa kukaan ei kiinnitä huomiota uskonnollisiin tunnuksiin eikä julista vihaansa naapurin uskontoa kohtaan. Israelilais- ja palestiinalaisaktivistit puhuvat ei-uskonnollisen valtioratkaisun puolesta.
Palestiinan miehityksen näkeminen uskontojen välisenä selkkauksena tukee lähinnä islamofobista ajattelua. Aktivistin Jerusalem-syndrooma on osa tätä harhautusta.
