Ay-liike on ollut kilpailukykysopimusneuvotteluissa kuin opiskelijaliike, jolle tärkeää on olla ”yhteistyökykyinen”, kirjoittaa Vasemmistonuorten puheenjohtaja Anni Ahlakorpi.
Anni Ahlakorpi
Suomalaisen opiskelijaliikkeen tehtävänä on jo pitkän aikaa ollut varmistaa, että opiskelijoiden asemaan joka tapauksessa tulevat heikennykset iskevät mahdollisimman pieninä paloina. Opiskelijaliikkeelle ei ole annettu tilaa esittää omia vaatimuksia tai tehdä omia avauksia. Osittain jarrun rooliin suostumista on perusteltu sillä, että ollaanpahan ainakin yhteistyökykyisiä ja saadaan jatkossakin olla mukana neuvottelupöydissä.
Kun ay-liike päätti hyväksyä Sipilän hallituksen kilpailukykysopimuksen “pysyäkseen edelleen neuvottelupöydissä”, se tuli samalla ottaneeksi huolestuttavan askeleen opiskelijaliikkeen tielle. Turhan hätiköityjä johtopäätöksiä tässä on turha vetää, mutta tinkimällä aivan keskeisimmistä vaatimuksistaan ja hyväksymällä jopa päinvastaisia tavotteita, ay-liike ei säilytä asemaansa tasaveroisena neuvottelukumppanina, vaan sen rooliksi jää myötäillä tehtyjä päätöksiä.
Hyväksymällä [kilpailukykysopimuksen] ay-liike kuitenkin samalla hyväksyi olettamuksen, jonka mukaan Suomen heikko kilpailukyky johtuisi liian hyvistä työehdoista.
Kilpailukykysopimusta markkinoitiin välttämättömänä ja sen hyväksymistä vastuullisuutena. Hyväksymällä sen ay-liike kuitenkin samalla hyväksyi olettamuksen, jonka mukaan Suomen heikko kilpailukyky johtuisi liian hyvistä työehdoista ja kilpailukyvyn parantamiseksi juuri työehtoja on heikennettävä. Vastuullista olisi vääränlaisen kriisitietoisuuden lietsomisen sijaan pyrkiä jo hiljalleen hillitsemään sitä.
Kuuden minuutin työajan pidennys tuskin kohentaa Suomen kilpailukykyä mainittavasti, jos ollenkaan. Sopimusta ei suotta kutsuta myös kilpailukyykytyssopimukseksi, sillä se heikentää työehtoja erityisesti matalapalkkaisilla ja naisvaltaisilla aloilla sekä julkisella sektorilla. “Yhteisiin talkoisiin” osallistuminen on kaikille vapaaehtoista – toisille se vain on vapaaehtoisempaa kuin toisille.
Onneksi liittoihin voi kuitenkin vaikuttaa. Vaikka ne pyrkivät tekemään itsestään hyödyttömiä, meillä liittojen jäseninä on mahdollisuus ohjata niitä itsellemme mieluisaan suuntaan. Kiky-sopimusta ei hyväksytty yksimielisesti ja mitä enemmän meitä, toisenlaisen politiikan kannattajia on, sitä helpompi meidän on saada liitot tekemään sitä, mitä varten ne ovat, eli puolustamaan työläisten oikeuksia.
Parempaa työelämää on turha odotella lahjana, joka annetaan sitten, kun tarpeeksi moniin heikennyksiin on ensin suostuttu. Reilut työehdot, työntekijöiden oikeuksien takaaminen, riittävä määrä työpaikkoja ja palkka, jolla tulee toimeen ovat saavutettavia tavotteita, mutta niiden puolesta on kamppailtava, ilmaiseksi ne eivät tule.
Kolumni on julkaistu Liberossa 2/2016.