Tämä pääkirjoitus on julkaistu komediateemaisessa Liberossa 19.12.2011.
Eliisa Alatalo
päätoimittaja
Monet perussuomalaisten kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut ovat päättäneet selitellä ajattelemattomia möläytyksiään huumorilla, ja välillä tarkemmin sen alalajilla ironialla. Milloin on läpällä vaadittu tankkeja Ateenan kaduille, milloin varmistin poistettu parlamentarismi-sanan takia ja viety presidenttiä saunan taakse ihan vain sanoman maustamiseksi.
Ei paljoa naurata. Kun noinkin vaarallisia asioita ei voi enää laukoa anonymiteetin takaa, otetaan suojakilveksi ”huumori”.
Minkä tahansa epäasiallisen, mauttoman ja 1930-luvulta haiskahtavan röhkimisen pehmittäminen huumorilla kuitenkin nakertaa itse huumorin ydintä, jonka merkitys monelle on useimmiten sekä eheyttävä että ahdistusta ja ennakkoluuloja purkava. Tästä ovat osoituksena kymmenet kansalaiskoomikoiden luomat helmet. Naurettaville vaalivideoille, isäm maan puollustajille, jalkapallotähtien polvileikkauksille ja sovinistiliikemiehille irvailevat ja hetkessä syntyvät huumoriliikkeet näyttävät lööppituuttauksen ja muukalaisvihan koomiset puolet.
Sarah Ditum kirjoittaa marraskuisessa Guardianin kolumnissaan, että huumorin eräs laji, nerokas loukkaus, on liian hieno asia jätettäväksi paksukalloisten rasistien ja seksistien jutuksi: »Jos ainoa törky, jonka voit heittää kohteesi ylle, on sukupuolta, etnisyyttä, luokkaa tai ikää koskeva, olisi parasta pitää häiriintynyt viha omana tietonasi», Ditum kirjoittaa.
Mielestäni sanan säilän heiluttamiseen kuuluvat vapaus ja vastuu koskevat myös läpänheittoa.
Ironia on yksi huumorin muoto, joka on kärsinyt viime aikoina paljon. Ironia on kuin pankkiin pistetty rehellinen talletus, jonka kiepauttaminen spekulaatioon perustuvaksi finanssimaailman rahoitustuotteeksi on tuhonnut täysin sen alkuperäisen arvon. Ironia on kärsinyt inflaation amatöörien käsissä. Saatanan tunarit!
Vasemmistonuoret järjesti marraskuussa äärioikeisto-aiheisen keskustelutilaisuuden, jota saapui seuraamaan myös muutamia uusfasistien nuoria kaadereita.
Tilaisuudessa puhunut ruotsalainen Mathias Wåg jakaa nykypäivän äärioikeiston kolmeen osaan: on kaduilla partioiva militaristinen liike, järjestäytyneet yhdistysaktiivit, jotka luonnostelevat liikkeen aatemaailmaa sekä äärioikeistolaiset poliitikot, jotka ovat parlamenteissa istuvien puolueiden jäseniä tai niiden kansanedustajia. Nämä kolme tasoa työskentelevät Wågin mukaan saman aatteen edistämiseksi: fasismin ja rasismin.
Keskustelutilaisuudessa haettiin vastausta siihen, miten vasemmiston tulisi reagoida äärioikeiston lisääntyneeseen liikehdintään. 90-luvulla aktivoituneita skinejä vastaan toimittiin perustamalla Antifa-liike, joka järjesti mielenosoituksia ja keikkoja, myi rasismin vastaisia rintamerkkejä ja t-paitoja sekä tarroitti kaupunkikuvaa. Kouluesitelmiä ja näytelmiäkin tuotettiin.
1990-luvulla Vasemmistonuoret oli antifasistisen liikkeen ydintä. Näin on oltava myös tällä vuosikymmenellä.
