SuomiAreenan rinnakkaistapahtumassa lähdettiin Leninistä ja päädyttiin arabikevään ja Chavesin kautta tulevaisuuden aluepolitiikkaan.
Teksti ja kuva Niko Peltokangas
Satakunnan Vasemmistonuoret järjesti SuomiAreena-viikon torstaina keskustelutilaisuuden rinnakkaisvallasta. Leninin lanseeraamasta teoriasta alusti tamperelainen Vihreän Puolueen toimija Ville Rantanen (kuvassa).
Lenin kuvasi rinnakkaisvalta-termillä helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen vallinnutta tilannetta, jossa työläisneuvostot ja virallinen hallitus kilpailivat vallasta tunnustamatta toisen asemaa. Sana on käännetty myös kaksoisvallaksi tai vastavallaksi, mutta Rantanen alleviivaa vallan autonomista luonnetta rinnakkaisvalta-käännöksellä.
Stereotypioissa reformistit yrittävät parantaa työväenluokan asemaa vallitsevan järjestelmän puitteissa ja vallankumoukselliset odottavat vain vallankumoukselle otollista hetkeä, Rantanen kuvailee. Rinnakkaisvaltaan uskovat tekevät puolestaan vallankumousta jo nyt.
”Aletaan luomaan uudenlaista vallankumouksellista tilannetta. Parannetaan asioita jo nyt, muttei tehdä sitä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Ei vallata valtaa vaan rakennetaan valtaa.”
Rinnakkaisvaltaa ei pidä sekoittaa kansalaisyhteiskuntaan, joka täydentää julkisten palvelujen puutteita. Kolmannen sektorin toimijat tilkitsevät systeemin aukkoja, mutta eivät haasta vallitsevaa järjestelmää eivätkä pyri siitä riippumattomiksi.
Myös puolueiden toiminnassa on rinnakkaisvallan piirteitä, jotka jäävät kuitenkin helposti kansalaistoiminnan tyyppiseksi järjestelmän paikkaamiseksi. Tällaisena piirteenä voi pitää esimerkiksi puolueiden ajatuspajoja ja koulutusorganisaatioita, joiden tuottama tieto onkin edellytys ihmisten tarpeita vastaavien palvelujen järjestämiselle.
Suuremmassa mittakaavassa poliittiset organisaatiot, kuten Hizbollah Libanonissa, ovat luoneet laajaa riippumatonta rinnakkaisvaltaa. Niidenkin toiminta perustuu tiedon tuottamiseen – Rantanen mainitsee esimerkkinä Hizbollahin sosiaalitutkimuskeskuksen. Islamistijärjestö ylläpitää muun muassa sairaaloita ja kouluja, ja sillä on hallussa omia tiedotusvälineitä.
Monet poliittiset toimijat ovat valinneet myös kaksoisstrategian, jossa ne pyrkivät muutokseen niin vallankumousprosessin kuin vaalien kautta. ”Äänestyslipun ja luodin” politiikkaa ajoi Irlannin tasavaltalaisarmeijakin, joka parlamentaarisen toiminnan lisäksi järjesti tukialueillaan terveydenhuoltoa, taisteli huumerikollisuutta vastaan ja korvasi poliisivoimat. ”Esimerkit osoittavat, että lopulta tällainen järjestö kesyyntyy”, Rantanen toteaa.
Yhtenä esimerkkinä käynnissä olevasta rinnakkaisvallallisesta prosessista Rantanen ottaa Venezuelan Caracasin slummeissa toimivan Tupamaro-liikkeen. Se tukee vallassa olevaa chavistahallintoa vastustaakseen aiempaa oikeistohallintoa. Liike ei kuitenkaan ota hallitukselta käskyjä eikä ole luovuttanut sille aseitaan. Se tarjoaa slummeissa sosiaalipalveluja ja pitää yllä järjestystä – Tupamaron kerrotaan muun muassa puhdistaneen alueita huumekaupasta. Maanalaisen ja militaristisen liikkeen todellisista valtatavoitteista on silti vaikea ottaa ulkopuolelta selvää.
Rinnakkaisvalta on varautumista kapitalistisen järjestelmän vetäytymiseen ja romahtamiseen, kun ”loputon” kasvu loppuu. Tarkoitus ei ole luoda väliaikaista, kapitalistisessa järjestelmässä toimivaa välivaihetta. Rinnakkaisvallan täytyy huomioida yhteiskunnan kaikki osa-alueet, jotta se voi korvata kaikki vanhan vallan osat. Kokonaisvaltaisuus vaatii Rantasen mukaan joukkovoimaista ja osallistavaa liikettä, käytännössä useita organisaatioita.
Ei-kokonaisvaltaisuudesta esimerkkejä nähtiin arabikeväässä. Kansannousuissa poistettiin valtaa pitäneitä henkilöitä ja organisaatioita, mutta vanhat instituutiot ja rakenteet jäivät. Jos poistetaan kapitalismi mutta jätetään vaikkapa patriarkaatti, jäljelle jääneet rakenteet alkavat koodata itselleen sopivaa järjestelmää, palauttamaan kapitalismia. Rantasen mielestä tämä on nähty sosialistisissa vallankumouksissa.
Kriisit nostavat nationalistisia tunteita, mutta kapitalismi on samaa Suomessa ja Pakistanissa, Rantanen sanoo. Kun kapitalismi taantuu ja kasvu loppuu, kärjistyvät rikkaiden keskusalueiden ja periferian vastakkainasettelut. Suomen työväenluokka on käynyt kamppailua siitä, kuinka suuren palan se saa kapitalismin kakusta, mutta jauhot ja munat ovat tulleet jostain muualta, joidenkin muiden työstä ja riistosta.
Aluepoliittista aloitetta ei pidä Rantasen mukaan jättää keskustalaisille, jotta hyvinvoinnin jakaantumisesta ei puhuta vain Iisalmi vastaan Helsinki -tasolla. ”Vasemmistonuoret voisi tuoda aluepolitiikkaan globaalin näkökulman.”
Ville Rantasen kirjoittama Rinnakkaisvalta-pamfletti on ladattavissa netistä.