Vain idealisti ei halua kostaa, opetettiin Anni Ahlakorvelle.
Anni Ahlakorpi
Syyskuun kahdentenatoista päivänä vuonna 2001 muistan kuulleeni ensimmäistä kertaa, että olen idealisti. Sinä aamuna koko koulu oli kokoontunut yhteiseen aamunavaukseen, jossa musiikinopettaja soitti Jäähyväiset aseille ja siinä tuntui olevan järkeä.
Luokassa kysyttiin, miten edellisen päivän tapahtumiin tulisi suhtautua. Kostaa. Pommittaa. Tappaa. Rankaista. Estää, ettei tällaista enää koskaan voisi tapahtua varmistamalla, ettei kellään ole syytä tehdä mitään noin hirveää.
“Mutta sinä oletkin idealisti.”
Epäoikeudenmukainen tapahtuma herättää vahvoja tunteita ja reaktioita erityisesti, jos siinä on kuollut paljon viattomia ihmisiä. “Miksi nuo [oletetut syylliset] saavat elää, kun toiset menettivät henkensä?”
Syyskuun 11. päivän iskuista New Yorkin WTC-torneihin alkoi uusi, terrorismin vastaisen sodan aikakausi. Sen sodan varjolla on tapettu paljon muitakin kuin terroristeja, eikä ihmisten vapauden rajoittaminen, pyrkimys yhä suurempaan kontrolliin ja kansan vallan vähentämiseen, ole vähentänyt länsimaihin kohdistuvien terrorihyökkäysten määrää, päinvastoin. Kun väkivaltaan vastaa väkivallalla, se synnyttää vain lisää väkivaltaa.
Toisaalta, kun kontrolli on riittävän suurta, se kyllä ehkäisee terrorismia ja konflikteja samaan tapaan, kuin tiivis kansi painekattilan päällä estää keittoa roiskumasta pitkin seiniä. Esimerkiksi Irakin suhteellinen vakaus Saddam Husseinin aikana perustui juuri tähän.
Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Siteeratakseni Benjamin Franklinia, mikä tahansa kansakunta, joka on valmis antamaan vähän vapauttaan saadakseen vähän turvaa, ei ansaitse kumpaakaan ja menettää molemmat.
Terrorismiin ei voi, eikä saa, suhtautua kevyesti, eikä sitä voi millään oikeuttaa. Jotta sen, kuten minkä tahansa ongelman pystyy ratkaisemaan kunnolla, on ymmärrettävä sen syitä. Olisi hassua väittää, että terrorismiin on olemassa yksi, yksiselitteinen ja helposti hahmotettava syy, johon puuttumalla koko ongelma hoituu. Syitä on tietysti monia, eivätkä ratkaisutkaan ole välttämättä kovin yksinkertaisia. Kuitenkin, mitä epäoikeudenmukaisemmaksi ihmiset kokevat maailman ja toivottomammaksi oman tilanteensa, sitä helpompi heidät on radikalisoida ja rekrytoida mukaan tällä hetkellä esimerkiksi Daeshin kaltaisiin terroristijärjestöihin.
Terrorismin suhteen meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko alistumme terroristien tahtoon ja syyllistämme syyttömiä, syrjimme erilaisia ja lisäämme yhteiskunnan eriarvoisuutta – tai emme. Voimme pitää kiinni ihmisten vapaudesta ja varmistaa, että kenenkään sukupuoli, uskonto, etninen tausta, asuinpaikka, ulkonäkö, taloudellinen tilanne tai mikään muukaan ominaisuus ei määritä kenenkään ihmisarvoa tai ole esteenä omien unelmien tavoittelemiselle.
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja. Kolumni on julkaistu Liberossa 04/2015.
Kuva: Tarmo Lehtosalo