Todelliset Supersankarit -valokuvanäyttely viestittää jokaisen lapsen olevan yhtä tärkeä.
teksti Laura Kallas
”Jos kyseessä olisivat suomalaiset lapset, ketään ei tämä näyttely kiinnostaisi”, Tiuku Pennola lukee Hommaforumilta palautetta valokuvanäyttelystään astuessani hänen toimistoonsa Ensi- ja Turvakotien Liitossa. Häntä tämä palaute forumilta lähinnä naurattaa.
”Aina löytyy tällaistakin”, hän sanoo. ”Sen takia olen iloinen, että saadaan näyttelylle mahdollisimman paljon myös positiivista näkyvyyttä.”
Lapsiperhe turvapaikanhakijana-projektissa projektityöntekijänä vuodesta 2012 mukana ollut Pennola päätyi toimimaan Todelliset Supersankarit -valokuvanäyttelyn valokuvaajana, joka on vuodesta 2015 ollut näytillä ympäri Suomea jo kahdessakymmenessä eri paikassa. Valokuvissa esiintyvät supersankareiksi pukeutuneet lapset, jotka ovat saapuneet Suomeen turvapaikanhakijoina. Kuviin on yhdistetty lasten itse ilmaisemia toiveita siitä, mitä he tekisivät, jos heillä olisi supervoimia.
”Kaikki alkoi siitä, kun huomasimme, että koko turvapaikkakeskustelu pyöri lähinnä turvapaikanhakijamiesten ympärillä. Heitä oli mediassa jatkuvasti esillä, ja mietimme, miten saisimme lisättyä lasten näkyvyyttä, joita kuitenkin on saapunut Suomeen myös valtava määrä”, Pennola kertoo.
Valokuvauksesta pitävälle Pennolalle kuvat tuntuivat luontevalta keinolta, mutta oli myös mietittävä, miten lasten yksityisyys pysyisi suojattuna. Tärkeää oli myös se, että lasten silmät ja katse olisivat kuvissa näkyvillä. Lopulta päädyttiin supersankariteemaan, jossa lapset voi kohdata silmästä silmään, mutta he ovat silti sankarimaskinsa suojissa.
”Se sopi hyvin myös siinä mielessä, että nämä lapset ovat joutuneet kestämään paljon ja sopeutumaan todella haastaviin tilanteisiin. Aivan kuin supersankarit.”
Kuvaukset kestivät kaksi päivää ja tapahtuivat kahdessa eri vastaanottokeskuksessa: Helsingin Kaarlenkadun toimipisteessä sekä Metsälän vastaanottokeskuksessa.
”Kokemus oli minulle todella herkistävä”, Pennola kuvailee. ”Lapset olivat niin innostuneita olemaan kuvattavana, että keskuksessa oli vallan tungos, ja meidän oli annettava heille vuoronumerot.”
Voimaannuttavaan valkokuvaukseen perehtynyt Pennola kuvailee, miten lapset saivat itse valita mieleisensä supersankaripuvun, sekä sen, missä ja millä tavalla heitä kuvattiin. Puvut saatiin projektia varten suurilta osin lahjoituksina, ja esimerkiksi Ensi- ja Turvakotien Liiton työntekijöiden ompelemina.
”Ympärillä katsoivat vanhemmat ja keskuksen työntekijät, ja lapset tuntuivat todella nauttivan aikuisilta saamastaan ihailusta ja kaiken huomion kohdistumisesta heihin. Heidän näkyvyytensä parani jo siinä kuvaustilanteessa.”
Kuvista 30 valittiin lopulta varsinaiseen näyttelyyn, mutta jokainen halukas lapsi pääsi kuvattavaksi, ja kaikki saivat kuvansa myös itselleen.
Hyvän olon saareke turvattomassa arjessa
Vastaanottokeskuksissa lapset jäävät usein aikuisten murheiden ja turvapaikkaprosessin byrokratian varjoon. Aikuiset osaavat ilmaista tarpeensa selkeämmin ja lasten ajatellaan vain kulkevan heidän mukanaan siinä sivussa.
”Esimerkiksi lapselle harvoin hankitaan tulkkia kertomaan, mitä lapsella on sanottavana. Ajatellaan, että kyllä aikuiset osaavat kertoa lapsensa puolesta, vaikka näin ei todellakaan aina ole”, Pennola pohtii.
Turvapaikanhakijalapsella on periaatteessa sama asema kuin suomalaislapsella, kuten oikeus koulutukseen ja terveydenhuoltoon, mutta resurssit ovat yhä liian vähäisiä. Jos lapsi on saapunut oman perheensä kanssa, ajatellaan, että perhe kyllä pitää huolen lapsestaan, vaikka usein perheen aikuisillakin ovat asiat sekaisin. Vaikka lapsi olisi jo saapunut Suomeen, vaikeat kokemukset ovat yhä osa hänen elämäänsä esimerkiksi vastaanottokeskuksen arjessa.
”Lapset voivat joutua vaikkapa todistamaan väkivaltaisia tilanteita tai itsemurhayrityksiä, ja kestämään aikuisten ahdinkoa ja stressiä – tämä kaikki on todella traumatisoivaa”, Pennola sanoo vakavana.
Mieleenpainuvimmat näyttelyn saamat palautteet ovat olleet sellaisia, kun ihmiset ovat tulleet sanomaan, että voi, minunkin lapsellani on tuollainen naamio, tai minunkin lapsenlapsi tykkää leikkiä supersankaria.
”Kun ihmiset osaavat kytkeä tämän omiin lapsiinsa, luulen, että se auttaa heitä ymmärtämään, että nämäkin lapset ovat vain tavallisia lapsia ja heillä on samanlaiset haaveet, toiveet ja leikit kuin kellä tahansa lapsella”, Pennola sanoo.
Kaiken kaikkiaan näyttelyn tavoitteena on painottaa, että lapset ovat enemmän kuin Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden tilastoluvut. Valokuvauspäivät olivat pieni hyvän olon saareke keskellä muuten kaoottista turvapaikanhakija-arkea, ja niillä haluttiin viestittää lapsille, että jokainen heistä on tärkeä ja erityinen juuri sellaisina, kuin on.
Tiuku Pennolan kuvasi Laura Kallas. Todelliset Supersankarit on nähtävillä kansainvälinen olohuone Trapesassa Espoon keskuksessa 27.4.2018 asti. Kuvia voi katsoa myös Turvassa Suomessa -kampanjasivulla.
