Teksti: Sini Mononen
Kuvat: Aura Latva-Somppi
Kun muutin vuosi sitten kaupungin keskustasta kauemmas lähiöön, en tottunut heti uuteen ympäristöön. Pahinta oli hiljaisuus. Kaupungissa ihmisiä näkyi jatkuvasti katukuvassa ja elämä jatkui kodin ulkopuolella kahviloissa ja kuppiloissa. Uudella asuinalueellani ikkunasta ulos katsoessani näin lähinnä puiden oksia.
Muuttolaatikoita purkaessani lievitin muuttostressiä kuuntelemalla radiota. Eräs ohjelma käsitteli keskivertosuomalaisen unelmien asuinaluetta. Ohjelmassa vieraana olevat tutkijat kertoivat, kuinka suomalaiset asuvat mieluiten luonnon lähellä, hyvien liikenneyhteyksien päässä, puutarhamaisella mutta vaivattomalla pihapiirillä varustetussa kerrostaloasunnossa, alueella, jonka läheltä löytyy metsää ja meren ranta.
Utopialta kuulostava lähiömaisema oli minulle totta. Olin sattunut muuttamaan vain lyhyen kävelymatkan päähän merenrannasta ja metsäisestä luonnonsuojelualueesta, joka kuitenkin sijaitsi kaupunkiin johtavan pääväylän varrella.
Aivan heti en kuitenkaan kokenut asettuneeni unelmien maisemaan.
Rauhallisen lähiöalueen kadut olivat iltaisin oudon autiot. Sinällään viihtyisästä naapurustosta puuttuivat kokonaan kivijalkakahvilat. Niistä oli muodostunut viidentoista kaupungin keskustassa viettämäni vuoden aikana yllättävän tärkeä osa freelancekirjoittajan arkea, joka koostui pääosin kotona työskentelystä ja iltapäivällä johonkin lähistön kuppilaan siirtymisestä. Kahviloissa ja baareissa saattoi viimeistellä päivän työn ja törmätä muihin julkisissa olohuoneissa työskenteleviin tuttuihin.
Kun pandemia vielä sulki Uudenmaan alle puoli vuotta muuttoni jälkeen, hiljaisuus syveni entisestään. Ensimmäinen kevät uudessa kodissa oli kylmä, ja ihmiset vetäytyivät omiin oloihinsa. Kuuntelin seinien takaa kantautuvaa elämää. Vaimeiden äänijälkien perusteella opin yläkerran rakastuneen pariskunnan viikonloppurutiinit ja sen, että seinänaapurini herää joka aamu kahdeksalta.
*
Arkkitehti ja teoreetikko Carol Burns kirjoittaa paikan merkityksestä. Burns kiinnittää huomiota siihen, kuinka länsimaisessa kulttuurissa on tapana nähdä paikat merkityksellisinä vasta, kun ne on jo rakennettu.
Vuonna 1991 julkaistussa artikkelissa ”On Site: Architectural Preoccupations” Burns erottaa toisistaan rakentamattoman paikan (cleared site) ja rakennetun paikan (constructed site). Rakentamatonta paikkaa luonnehtii odotus. Paikka odottaa ihmisen väliintuloa ja sitä, että sille annettaisiin rakentamisen myötä jokin tarkoitus.
Vaikka Burnsin tekstin ilmestymisestä tulee jo 30 vuotta, sen rivien välistä tihkuva viesti kuulostaa kovasti 2000-luvun alun paikan henkeä käsittelevistä keskusteluista. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana taiteissa, tieteissä ja mediassa on puhuttu runsaasti ihmisen luontosuhteesta ja siitä, kuinka meidän tulisi muuttaa näkökulmaamme terveemmän luontosuhteen löytämiseksi.
Peruskritiikki osuu länsimaiselle kulttuurille tyypilliseen hierarkkiseen maailmakuvaan, jossa ihminen asettaa itsensä kaikkien olevien yläpuolelle. Olisi jo korkea aika huomata, että planeetta on myös monien muiden olevien kuin ihmisen koti.
Nykyiset antroposeenikeskustelut tulevat mieleen erityisesti Burnsin kirjoittaessa rakentamattoman paikan luonteesta. Jokaisella paikalla on Burnsin mukaan erityinen henki ja poeettinen läsnäolo, joka tulisi ottaa huomioon, kun uutta rakennuskantaa suunnitellaan. Paikan luonne muodostuu kasviston ja eläinten lisäksi maan muodostelmista ja paikalle tyypillisistä tuulten suunnista. Jos nämä jäljet jätetään huomioimatta, kadotetaan koko paikan potentiaali.
Burns maalaa dystopiaa totaalisesta rakentamisesta, joka on ympäristölle sokea. Hän mainitsee esimerkkinään 1900-luvulla kiihtyneen globaalin kapitalismin, joka yhdistyy modernistiseen kansainvälisyyden ihanteisiin ja tehokkuusajatteluun massiivisissa arkkitehtonisissa alueissa. Ne henkivät Burnsin mukaan niin sanottua sankariarkkitehtia – neromyyttiä – joka määrittelee yhdellä suurella eleellä koko paikan luonteen. Tällaisiin täyteen ahdettuihin ja totaalisesti sementoituihin maisemiin ei voi tulla niiden valmistumisen jälkeen mitään uutta eikä mikään voi muuttaa myöhemmin tällaisen paikan kehitystä.
Käytännössä paikan aika siis pysähtyy. Ja kun aika pysähtyy, paikka vieraantuu elämästä itsestään.
Taiteilijat ovat leikitelleet rakennetun ympäristön pysähtyneen ajan idealla jo pitkään. Erilaisilla interventioilla on pyritty herättämään jähmettynyt paikka uudelleen henkiin. 1970-luvun newyorkilaiset taiteilijat tekivät kokeiluja hylättyihin rakennuksiin: taiteilija Gordon Matta-Clark suoritti ”läpileikkauksia” kerrostalohuoneistoihin leikkaamalla niiden välisiin rakenteisiin aukkoja, jolloin näkökulmasta riippuen asunnon kattoon tai lattiaan ilmestyi asunnot toisiinsa yhdistävä ikkuna. Radikaaleilla suoraan arkkitehtuuriin ja rakennukseen kohdistetuilla interventioilla voitiin kiinnittää huomiota tilaan ja sen luonteeseen. Samalla ravisteltiin katsojan kokemusta ja pyrittiin muuttamaan tapaa havaita ympäristö.
Rakennuksia puhkovat interventiot voivat pudistella paikan kokemusta tehokkaasti. Lopulta niitäkin vaivaa kuitenkin sama Burnsin esiin nostama ongelma: jälleen tarvitaan ihminen, joka tulee ja herättää paikan henkiin omalla visiollaan ja toiminnallaan. Näin ollen itse paikka ei vapaudu vieläkään ruususenunestaan ja toislajinen emansipaatio jää saavuttamatta.
2000-luvun ympäristökriisikeskustelun myötä rakennettuun maisemaan tehtävissä interventioissa on noussut esiin mahdollisuus tehdä taiteellisia väliintuloja yhdessä ei-ihmisten kanssa. Pohditaan, kuinka hyönteiset, kasvit, sienet tai muut orgaaniset materiaalit voivat muovata ympäristön kokemusta ja auttaa näkemään sitä toisin. Tässä kontekstissa toisin näkeminen tarkoittaa jotain enemmän kuin pelkää silmin näkemistä. Tarkoituksena on herättää kaikki aistit, jolloin paikan luonne voidaan kokea voimakkaasti koko keholla.
*
Maisemamaalauksen genre syntyi 1600-luvulla. Sitä ennen maalaus oli fragmentteja ja ihmishahmojen taustalle sommiteltavaa kulissia. Laji oli aika ajoin maalaustaiteen arvoasteikon alimpana. 1800-luvulla se saavutti taas suosiota: romantiikan taiteilijat maalasivat maisemaan omaa sieluaan ja suuria symboleja.
Maiseman ajatukseen liitetään voimakkaasti käsitys näkökulmasta. Englannin kielen sana landscape vihjaa katseesta, joka pyyhkii panoraaman ylitse. Suomen kielessä sana maisema tarkoittaa rakennettua tai luonnonmaisemaa. Sitä käytetään kuvainnollisesti myös puhuttaessa sielusta. Negatiivisena kokemuksena maisema on jotain, joka vaihdetaan uuteen.
1800-luvun lopulla impressionistit alkoivat siivuttaa näkemäänsä. He kääntyivät pois laajasta panoraamasta ja ryhtyivät maalaamaan pieniä maiseman kaistaleita, jotka eivät merkinneet symbolisesti mitään sen enempää. Oli vain niittyä, puutarhaa, peltoa ja vesimaiseman fragmentti.
Yksi kuuluisa siivu syntyi, kun Vincent van Gogh maalasi jalkojen juuressa näkemänsä nurmikaistaleen. Veljelleen Theolle hän kirjoitti matkoiltaan siitä, kuinka taivaan sininen ”pilkotti vain yhdestä rakosesta”, ja miten horisontissa hehkui ”kaistale punaista, alapuolella kaistale ruskeaa nummea”. Seuraavana vuonna valmistui Coin de jardin avec papillons (1887). Maalaus kuvaa värikkäin vedoin puutarhan nurkassa olevia ruohotuppoja, joiden seassa liihottelee muutama perhonen.
*
Vanhan kotini ympäristö pysyi viidentoista vuoden ajan lähes muuttumattomana, vaikka muu kaupunki kehittyi jatkuvasti sen ympärillä.
Pysähtymisen tunne oli turvallinen. Kun kaikki oli kuten ennenkin, minkään ei tarvinnut muuttua.
Sitten yhtäkkiä, vain muutama päivä ennen lähtönäni, vanha hierontaliike lopetti kadun kulmassa toimintansa ja sen tilalle avattiin sisustuskauppa. Paria kadunpätkää kauempana sijainnut suuri korttelirakennus purettiin kokonaan ja sen vieressä ollut bussipysäkki siirtyi parikymmentä metriä katua eteenpäin. Kun muuton jälkeen tulin piipahtamaan vanhassa korttelibaarissa, en tiennyt heti mihin suuntaan linja-autosta piti astua. Tuttu ja turvallinen oli liukunut pois paikoiltaan.
Kaksi kuukautta muuton jälkeen heräsin yöllä mustarastaan lauluun. Mustarastas aloittaa laulunsa tavallisesti vasta maaliskuussa, mutta lämmin talvi houkutteli sen esiin jo joulukuussa. Avasimme kissan kanssa ikkunan ja kuuntelimme pimeydestä kantautuvaa liverrystä.
Laulu oli oudolla tavalla kiehtova. Se oli kaikin tavoin väärin: mustarastaan ei kuulu kutsua kumppaniaan joulun alla. Laulu avasi öisen kuuntelun kaistaleen, joka kulki makuuhuoneeni ikkunasta pitkin taloyhtiömme tontin rajalla kasvavaa puiden janaa ja kohti pimeyttä, jonka toisessa päässä jossain lauloi liian aikainen lintu.
Linnut eivät laula sattumanvaraisesti. Väärinkin laulaessaan ne reagoivat maailmaan ja elämään ympärillään. Niiden laulu löytää oman taajuutensa muiden äänien keskeltä. Ääniympäristön tutkijat puhuvat biofoniasta eli eläinten äänistä, geofoniasta eli ei-elollisten tuottamista äänistä ja ihmisäänistä eli antropofoniasta.
Pimeässä joulukuun yössä antropofonia jäi vähitellen taka-alalle ja mustarastaan äänellinen muotokuva tuli esiin. Tulevina päivinä tarkkailin puiden nauhaa ja sen oksiston muodostamaa polkua. En nähnyt mustarastasta, mutta tapasin oravan juoksemasta latvustoja hipoen tontin perällä olevaan ryteikköön.
Seuraavien viikkojen ajan yritin tunnistaa ympäristössä oleilevia lintuja niiden ääntelyn perusteella.
Tiaisen opin tuntemaan laulustaan jo lapsena. Lintu päästelee ”tsii-tsii-te-te” tai reipasta terävämpää äännettä lauluun sekoittavaa variaatiota. Helposti tunnistettava on myös korkealta puiden latvustosta kiirivä tilhiparven helinä.
Välillä metsiköistä kuuluu oudompi ”tsi-tsi-hyii” ja jostain kauempaa varislintumainen räkätys.
Julkaistu Liberossa 4/2020.
