Teksti: Joonas Pulkkinen
Kuvat: Hilla Kurki
Julkaistu Liberossa 2/2019, jonka teemana oli ”nuoruus”.
Nuoriso on pilalla, vanhukset on pihalla, väestörakenne on pilalla, pelkkää paskaa tilalla.
Gasellien Thube Hefnerin DJ Ibusalina julkaisema Pilalla nousi vuoden 2018 alussa nopeasti puheenaiheeksi. Kappale ilmestyi yhteisöpalvelu Youtubeen erillisenä ”karaoke edition” -nimisenä musiikkivideona. Johtuen riimien yksinkertaisuudesta, se on ehkä pikemminkin rap-albumeille tyypillinen skitti kuin varsinainen kappale. Internetin meemien tapaan se tiivistää humoristisesti nykyhetkestä jotain oleellista. Kappaleen voi ajatella myös olevan hyvä muistutus itselle liiallisen mielen vakavuuden vaaroista, kun kaikki tuntuu muumeja ja pyöräilyä myöten paskalta.
Ruokkiiko flirttailu kyynisyyden kanssa kuitenkaan välttämättä vielä maailmaa parantamaan pyrkivä asenteita? Tai vaihtoehtoisesti, mitä jos kaikki olikin paskaa koko ajan? Kappaleessa on kaikuja etenkin länsimaiselle ajattelulle ominaisesta tavasta muodostaa kokonaisvaltaisia analyysejä kulttuurin rappiollisesta tilasta tai ihmiskunnan suhteesta luontoon.
Erityisesti saksankielinen maailma on onnistunut ruokkimaan poleemisia avauksia. 1800-luvun lopulla Nietzsche näki kristinuskon yksilöllisen vapauden esteenä. Ensimmäinen maailmansodan loppuessa ilmestyi kulttuuripessimismin klassikko, Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato. Kahdessa osassa julkaistussa kirjassaan Spengler ruoti yli 1200 sivun verran, miten ihminen naiivissa, faustisessa tiedeuskossaan ajaa itsensä lopulta omaan turmioonsa. Spengeler näki kulttuurin tietynlaisena organismina, jolla on kehitysvaiheita (historialliset ajanjaksot), mutta joka eliöiden tavoin lopulta kuolee. ”Puhtaan” kulttuurin mahdottomuutta kuvaa hänen pseudomorfoosin käsitteensä. Tämän mukaan vanhemmat sivilisaatiot vaikuttavat nuorempiin niin syvästi, että nuoremmat sivilisaatiot eivät kykene löytämään ominaista kulttuuriaan.
Toista maailmansotaa Yhdysvaltoihin pakoon lähteneet ja niin sanottuun Frankfurtin koulukuntaan lukeutuneet filosofit, Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tiivistivät tuntemuksensa maailmansotien jälkeisestä tilanteesta ja fasismin noususta kirjassaan Valistuksen dialektiikka. Adornon ja Horkheimerin analyysi länsimaiden historiallisesta kehityksestä muistuttaa Spenglerin esittämiä ajatuksia. Heidän analyysissaan ihmisen usko järjen kaikkivoipaisuuteen tekee hyvän elämän ihmiskunnan kannalta mahdottomaksi.
Historiallinen valistus on tässä suhteessa epäonnistunut, koska se on alistunut tieteellisen positivismin mahdollistamalle hyötyajattelulle. Laskelmoitavuus läpäisee koko ihmiselämän, mikä näyttäytyy niin luonnon hallintana kuin esimerkiksi fasismin historiallisina mahdollisuuksina. Valistus on heidän mukaansa historiallisesti vanhempaa perua kuin Ranskan vallankumoukseen linkittyvä valistus. Eräs sen muoto ovat jo ihmisen sivilisaatiohistorian alkuperään linkittyvät myytit. Tieteen tavoin jo myytit halusivat esittää ja selittää kosmoksen luonteen. Valistus itsessään kuitenkin kääntyi Adornon ja Horkheimerin mukaan myytiksi ihmisen järjen mahdollisuuksista.
Heidän kulttuurianalyysissään kaikki on lievästi sanottuna pilalla ja paskaa on täyslaidallinen tilalla. Nautinto on oppinut vuosisatojen kuluessa vihaamaan itseään ja muuttunut ”halvaksi ja typistetyksi”. Mielikuvitus näivettyy osana työnjakoa. Kaikista ”järkevistä” ihmisistä tulee porvarillisen taloustieteen ihmiskuvan homo economicuksia. Tiede ja teollisuus halveksuvat rakkautta. Monopolit lannistavat kaiken kulttuurin massakulttuuriksi, joka pyörii niin sanotun kulttuuriteollisuuden tuotannollisilla ehdoilla. Taide ja kulttuuri muuttuvat tavaraksi ja viihteeksi. ”Turpiinsa saavat niin Aku Ankka piirretyissä kuin epäonninen todellisuudessa, jotta katsoja tottuisi saamaan oman selkäsaunansa.”
Taidetta ylipäätänsä tuotetaan liukuhihnalla hyödyttämään kapitalistista tuotantojärjestelmää, joka hyötyy uudesta tekniikasta ja joukkoviestintävälineiden kehityksestä. Kielen suhde taiteeseen ja kulttuuriin ei asetu osaksi niitä koskevan kokemuksen piiriä.
Adornon ja Horkheimerin ratkaisu kulttuurin tilaan löytyy kuitenkin silti valistuksesta, joka on luonteeltaan ”totalitaarista”. Valistuksessa, joka kykenee ymmärtämään ihmisen toimintaa sekä järjen luonnetta kriittisesti. Näkeekö DJ Ibusal kuitenkaan ratkaisua vastata tilanteeseen, jossa kaikki on ”pilalla”?
Thube Hefnerin ja Ibusalin alter egojen takaa löytyvän Tuomas Pietikäisen mielenmaiseman ei voi väittää vastaavan kuvailla Pilalla-kappaleen kuvaamilla tuntemuksilla. Hänestä välittyy kuva ihmisestä, joka nauttii elämästä. Vaikka Pillalla maalaakin synkkää kuvaa nykyisyydestä, nuorisosta sekä toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksista, Pietikäinen ei todellisuudessa ajattele, että etenkään nuoriso olisi pilalla.
”En missään nimessä. Monet asiat, mitä siinä luetellaan, eivät ole oikeasti niin pilalla. Siinä on tasoja. Jotkut asiat ovat toki pilalla. Joidenkin menneisyyteen katsovien nostalgikkojen mielestä nuoriso on pilalla. Niiden näkökentästä tämä nykymaailma voi olla liian omituinen ja ne eivät ymmärrä sitä, mitä nuoret nykyään kokevat. Tilastojenkin valossa nuorisolla menee paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ne esimerkiksi dokaavat ja polttavat vähemmän.”
Pietikäinen ei viittaa tilastoihin epämääräisinä kaavioina, vaan tietää mistä puhuu. Hän opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa talous- ja sosiaalihistoriaa. Hän tietää hyvin, että Nuorisotutkimusverkoston teettämä Nuorisobarometri 2018 lupaa hyvää nuorten asenteita ja arvoja koskien. Nuoret sitä paitsi asennoituvat ylipäätänsä tulevaisuuteen positiivisesti.
Jokaisen kulttuuripoleemikon on myönnettävä, että nuorissa voi piillä myös aito muutoksen mahdollisuus. Esimerkiksi tuoreimman barometrin mukaan politiikkaan kokonaan välinpitämättömästi suhtautuvien nuorten osuus on pienempi kuin koko Nuorisobarometrin tekemän yli 20 vuoden seurantahistorian aikana. Nuoret ovat barometrin mukaan paitsi suvaitsevaisempia, he suhtautuvat ilmaston tilaan huolestuneesti, ja tekevät tämän takia omia kulutusta koskevia valintojaan. He suhtautuvat monikulttuurisuuteen myönteisesti, kokevat EU:n Suomen kannalta tärkeäksi ja että heillä on jotain yhteistä muiden eurooppalaisten nuorten kanssa.
DJ Ibusalin Yksin Kotona 17 -levyä on pidetty Pietikäisen toisen alter egon ”Thuben” huomioiden synkkänä levynä. Levy sisältää kieltämättä vakavia teemoja. Se on kuitenkin aidosti paikoitellen jopa hauska levy. Pietikäinen ei näe DJ Ibusalin ja Thuben välillä radikaalia ristiriitaa. Hänen mukaansa eroa voisi verrata tasapainoon pyrkivään pyrkimykseen. Jinin ja jangin tavoin myös Pietikäisellä on positiivinen ja negatiivinen puolensa. ”Se on pikemminkin pohdiskeleva. Levyn taustat toki luovat oman tunnelmansa. Jos niiden päälle ryhtyisi ilakoimaan, voisi syntyä outo kombo.” Tietty synkkyys tulee Pietikäiselle luonnostaan. Hän huomauttaa, että myös Gasellit kävivät monta vaihetta läpi tuodakseen ”valoa” tuotantoonsa. ”Joltain taas ilakointi tulee luonnostaan, esimerkiksi Rudi ja Karri osaavat tehdä hauskaa musaa.”
Levy kuulostaan tuotannoltaan erilaiselta osittain siksi, että levyllä ei ollut mukana Loboa, jonka kanssa Pietikäinen oli tehnyt aiemmin Mt. Everest ja Olympos -julkaisut. ”Se oli tietoinen valinta. Niiden tekeminen oli enemmän tiettyä leikkiä, ottamatta niiden arvolta mitään pois. Ne syntyivät hiljalleen sessioiden kautta. Mulla ja Lobolla on kohtalaisen samantyylinen huumorintaju, joka natsasi esimerkiksi niiden Digimon-samplejen kanssa.” Tehdessään Yksin Kotona 17:sta Pietikäinen pyrki vakavuuteen. Sillä hän tarkoittaa sekä itsenäisyyttä kirjoittajana ja että esimerkiksi huumoria ei käytetä ylimääräisenä tehokeinona. ”Halusin tietää riittääkö oma taito räppärinä kantaakseen tuon kaltaisen albumin.”
Oman nuoruutensa Pietikäinen kokee olleen onnellinen. ”Ei ole ollut mitään suuria kriisejä. Kotona on ollut kaikki aina aika hyvin eli itseasiassa todella onnellinen. Muistan kyllä, että nuorempana oli tilanteita, että frendit halusivat lähteä skeittaamaan tai peuhaa jonnekin. Itsellä saattoi olla fiilis, että halusi olla vain himassa ja soittaa skebaa. Sitten jos ei lähtenyt mukaan, niin siitä saattoi kyllä kuulla tai siitä saattoi tulla ulkopuolinen fiilis. Olen ollut pienestä asti vähän kotirotta. Parina päivänä on kiva puuhata jotain, mutta muut päivät haluaa olla sitten vaan himassa”, nauraa Pietikäinen.
Vaikka Yksinkotona 17 käsitteleekin yksinäisyyttä, näkee Pietikäinen kuitenkin yksinäisyyden ja yksin olemisen välillä eron. Levyn Suden hetki-kappalekin kuvaa tätä eroa: ”En haluu olla yksinäinen, mutta viihdyn hyvin yksin. En tarvii hyväksyntää, mutta en halua tulla hylätyksi.” Pietikäinen mainitsee kuitenkin jopa yllättäen kärsivänsä jatkuvasti niin sanotusta ”fomosta”. Englannin kielen ilmauksesta fear of missing out kumpuava ilmaus kuvaa ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, jos ei sosiaalisesti kaikkialle venykään. Pietikäinen uskoo, että tunne on nykyään varsin yleinen johtuen esimerkiksi sosiaalisen median erilaisista yhteisöpalveluista. ”Ennen kännyköitä ei rimputeltu joka päivä kaikille homieille, että missä ne menevät, tai tiennyt mitä ne tekevät. Nykyään näkee kaiken ja vielä silotellun somepresenssin kautta. Kyllä siinä omakin fomo kasvaa.” Pietikäinen on erikseen ostanut hiljattain puhelimen, jonka lisäkäyttöominaisuuksiin kuuluu niiden puuttuminen, puhelimen ainoa applikaatio on WhatsApp. ”Jos menen mökille, niin mieluummin otan sen luurin, että ei ole edes sitä mahdollisuutta tietää mitä muut puuha. Että aivot saisivat hetken rauhaa kaikelta informaatiotulvalta.”
Pietikäinen kokee, että Gasellien tai hänen oma menestyksensä eivät ole tehneet hänen nuoruudestaan rajoitetumpaa. Hän kokee nuoruutensa edelleen jatkuvan. ”Ollaan bänditovereiden kanssa juteltu, että räppitouhut ovat hyvä tapa jatkaa nuoruutta vielä 30:n kieppeillä. Ei ole pakko mennä aamuyhdeksältä hihnalle ja saa tehdä mielenkiintoisia asioita. Se mahdollistaa tietynlaisen leikkimisen edelleen, mutta se on toisaalta myös duunia.” Hän pohtii, että nuoruus on ennen kaikkea mielenmaisema.” Aira Samulin taitaa edelleen olla nuori. Se on kyllä pääkopan sisällä. Että pysyykö mieli niin virkeänä, että jaksaa innostua uusista asioista ja kokeilla juttuja.”
Gasellit ovat haastatteluissaan kertoneet, kuinka tärkeätä heille on ollut bändin jatkuvuuden kannalta oppia kertomaan toisilleen tunteistaan. Tällä hetkellä yhteiskuntatieteissä käydään paljon keskustelua miesten tunteisiin liittyvistä haasteista tai kuinka miehet kärsivät esimerkiksi miehisyyttä kuvaavista ihanteista, odotuksista ja käsityksistä. Lotta Haikola nosti tämän vuoden ensimmäisen Nuorisotutkimus -lehden pääkirjoituksessaan kysymykseksi poikien hyvinvoinnin. Pojat menestyvät tyttöjä heikommin koulussa ja jäävät esimerkiksi helpommin luokalle. Heikolan mukaan ymmärrys poikien ja nuorten miesten maailmasta on kaventunut, minkä takia poikiin panostetaan tällä hetkellä esimerkiksi erilaisina hyvinvointiohjelmina.
Pietikäiselle lyriikoiden kirjoittaminen on ollut tapa ilmaista tunteitaan. ”Kyllä mä koen tunteista puhumisen tärkeänä. Mutta en soololevyn osalla miettinyt, että nytpä minä puhun tunteistani. Se tulee jo aika luonnostaan, kun kuitenkin kohta kymmenen vuotta ollaan tehty räppiä.” Pietikäinen ajattelee kirjoittamisen itsetutkiskeluna, jolla on myös mielenterveyttä ylläpitävä puolensa. ”Kokisin, että kaikille tekee hyvää löytää oma väylänsä purkaa omia ajatuksiaan. Se voi olla ihan mikä tahansa.”
Mitä jos kaikki eivät kuitenkaan löydä tätä? Ibusalin Välitila-kappaleessa kuvataan ”kattoon sylkemistä”, miten joku saattaakin paeta yhteiskuntaa kotiinsa. Onko Pietikäinen koskaan pohtinut, että mitä jos löytyy nuoria, jotka ottavat hänen kuvailemansa maailman täysin kirjaimellisesti? ”Toivon, että jengillä on sen verran medialukutaitoa, että ne saisi siitä pikemminkin voimaa kuin passivoituisi. Kyllä muistan, että on sitä itsekin ottanut nuorena mallia vaikka mistä jutuista. Apinoinut suoraan ja miettinyt, että vittu tää on siistiä, vaikka tekijä on ajatellut muutakin kuin että äpäröikää ja tehkää tyhmiä juttuja. On se ihan perusteltu huoli, mutta kuulijan vastuulla.”
Pietikäinen tiedostaa, että nuoria koskee varjopuolena myös lisääntyvä eriarvoisuus ei välttämättä suoraan selitä eroja asenteissa. Erot pelkissä asenteissa saattavat olla radikaaleja. Vaikka nuoret suhtautuvat monikulttuurisuuteen myönteisesti, silti 22 % Nuorisobarometrin vastaajista olisi valmis laittamaan rajat kiinni. Poliittiseen osallistumiseen suhtaudutaan aiempaa myönteisemmin, mutta nuoret kokevat myös väkivallan aiempaa tehokkaampana vaikuttamisen keinona.
”Jos puhutaan nuorisoa koskevista tilastoista, niin ne joilla menee hyvin, menee paremmin kuin ennen. Ne joilla menee huonosti, niin niillä menee yhä edelleen huonommin. Se on todella huolestuttava kehitys. Jossain on supermenestyjä-tyypit, jotka painelevat tuolla ja kaikki on yhtä namia. Loput jäävät kotilähiöön tuijottamaan tuopin pohjaa. Jossain vaiheessa siitä on seurattava ongelmia.”
Pietikäinen on monessa suhteessa luottavainen, että nuorten aktiivisuus sekä ulospäin suuntautuneisuus vielä muuttaa maailmaa. Nykynuorten erikoislaatuisuudesta Pietikäinen antaa esimerkkinä MM-kultaa voittaneen jääkiekkojoukkueen pelaajat. ”Sitä vaan ihmettelee, että miten noi vaan on niin aikuisia ja ulospäin suuntautuneita. Mitä mä itse osasin tehdä 18-vuotiaana? Ryypätä, nuolla ovenkahvoja ja murjottaa himassa. Nuoret on paljon enemmän kehissä. Niillä on aktiivinen ja hyvä ote.”
Pietikäinen suhtautuu kriittisesti liialliseen nostalgisointiin. ”Se on usein harhainen kuvitelma siitä, että joskus asiat ovat olleet superpaljon paremmin. Ne ovat varmasti olleet eri lailla, mutta en usko sen muutoksen olevan nykytilaan ratkaisevan radikaali.” Pietikäinen mainitsee kuunnelleensa YLE:ltä Matti Johannes Koivun toimittamaa podcast-sarjaa Keskeneräisyyden historia. ”Oli hauska, kun 1970-luvulta oli kaivettu klippejä, joissa vanhukset sekä nuoret valittelivat sitä, mikä on pilalla ja mitä pitäisi tehdä. Ne asiat olivat aivan samanlaisia kuin tänä päivänä, turha sitä menneisyyttä on romantisoida liikaa.”
Yksinkotona 17 -levyn sisältämä Viikko vaakatasossa voisi olla kappale, joka kuvaa länsimaalaiselle hyvin voivalle ihmiselle tyypillistä tarvetta pakoilla raskasta työtä ja jokapäiväistä elämää. Pietikäinen itse on esimerkiksi ollut ennen haastattelua mökillä pitämässä vapaata, mutta myöntää kokevansa välillä tarvetta suurempaan irtiottoon arjesta. ”Jos asuu Suomessa ja omaa säännölliset tulot, niin maailma on kyllä globaalisti verrattuna yksi avoin leikkikenttä. Käytin koko toissapäivän netissä siihen, että etsin minne menisi seuraavaksi surffaamaan. Ihan samaa pohjasakkaa sitä itsekin siis on. Siellä Kaakkois-Aasiassa beachillä lojuminen on kyllä aika vitun siistiä, niin kai siitä alkaa haaveilee. Se ei kyllä välttämättä ole ratkaisu siihen, että täällä painaa koko ajan loman tarpeessa, ja viettää sen kolme viikkoa vuodessa siellä. Avain onnellisuuteen varmaan on, että kykenee tekemään arjestaan viihtyisän.”
Nuorisobarometrin mukaan nuorten huoli ilmastosta näkyy aiempaa kriittisemmällä suhtautumisella lentomatkusteluun. Pietikäinen myöntää kokevansa myös itse ilmastoahdistusta, mutta ei ole täysin varma onko liika syylisyyden tunnekaan oikea ratkaisu ilmaston pelastamiseksi. ”Kaikki kokee nykyään ilmastoahdistusta. Se on helvetinmoinen noidan kehä, mutta faktahan on se, että se ahdistus kumpuaa ihan oikeista syistä.”
Tänä vuonna 30 vuotta täyttävää Pietikäistä ei voi Pilalla-raidan pessimismistä huolimatta niputtaa Spenglerin tai Frankfurtin koulukunnan perinnön jatkajaksi. Yhteys Adornoon ja Horkheimeriin tosin löytyy: hän suhtautuu nostalgian kaipuun lisäksi kriittisesti myös liialliseen edistysuskoon. Toisin sanoen siihen, että tieteellinen kehitys ratkaisisi kaikki mahdolliset ihmiskuntaa koskevat ongelmat hetkenä minä hyvänsä.
”Tekoälystä ja monesta muusta teknologisesta muutoksesta puhutaan siihen sävyyn, että ne muuttaisivat maailman ihan just. Tyyliin huomenna. Uskon, että todellisuudessa muutos on hitaampaa ja sen huomaa vasta vuosien päästä.”
Pessimistisen asenteen hän näkee mahdollisesti kumpuavan liian minäkeskeisestä maailmankuvasta. ”Että omat valinnat tai jutut mistä diggaa olisi helvetin erikoisia tai ainutlaatuisia tässä maailmassa. Jos joku muukin diggaa siitä, niin tulee mustasukkaiseksi, eikä pidäkään sitä niin siistinä juttuna.”
Pietikäinen tunnistaa ajattelutavan myös itsessään sekä myöntää, että on ollut joskus mustasukkainen vaikkapa siitä, että jotkut ovat kuunnelleet hänen suosikkituottajaansa Dj Screwta. ”Musan suhteen se on tosi yleistä. Jossain skeittipiireissäkin saattaa esiintyy sellaista ajattelua, että kun jollekin skeittiparkille ilmestyy skoottajia, että nyt tää meidän mesta on pilalla. Vaikka se sataa tietty aina omaan laariin, jos paikalla on enemmän käyttäjiä. Sehän tarkoittaa, että koska on niin iso käyttäjäkunta, niin on pakko rakentaa lisää parkkeja.”
Pietikäinen on sinut sen kanssa, että ei ole aivan perillä kaikesta nykynuorison kiinnostuksen kohteista. Toisin kuin Adorno, Pietikäinen yrittää pitää kuitenkin mielensä avoimena myös uudelle. Adorno esimerkiksi oli vakuuttunut siitä, että Arnold Schönbergin atonaalinen musiikki vastaa esteettisesti ideaalia taidetta ja suhtautui penseästi esimerkiksi aikansa uuteen musiikkiin, jazziin. Pietikäinen on kyennyt haastamaan ennakkokäsityksiään ja menemään myös epämukavuusalueelle.
”Esimerkiksi sähköpotkulaudat, näin junnujen painelevan niillä ja mietin, että kuinka tyhmä juttu, täysin naurettavaa. Sitten olin itse Sideways-festareilla, en saanut kaupunkipyörää, niin tulin sellaisella himaan. Oli maailman siistein asia painella sellaisen kanssa ylämäkeä, jossa saisi normaalisti hikoilla pyörän kanssa”, nauraa Pietikäinen.